Minua vaivaa hyvin usein se useimpien naisten arkkiongelma, että ei ole mitään päällepantavaa. Ainakaan mitään kivaa. Ainakaan mitään sellaista, mitä en olisi jo kymmenenä kertana peräkkäin vastaavassa tilanteessa käyttänyt.
Lisäksi minua vaivaa ajankäyttöongelma: sopivaa hetkeä vaateshoppailuun ei millään tahdo arjen tuoksinassa löytyä (koska shoppailuunhan tarvitaan paitsi riittävästi aikaa myös juuri se oikea mielentila, joten esim. pikainen kauppakierros arki-iltana ei useimmiten auta yhtään).
Niinpä päätinkin eilen pitää ihan rehellisen vapaapäivän ja pyhittää sen kokonaan shoppailulle. Vielä kun järjestyi ystäväkin seuraksi, niin täydellisen päivän ainekset olivat kasassa. Ja oikein onnistunut päivästä tulikin. Ostin itselleni pari kivaa paitapuseroa ja pojalle collegehousuja, hän kun on juuri kasvamasta edellisestä vaatekoosta ulos. Ja teinpä yhden varsinaisen huippulöydönkin: sellaisen ihanan suklaanruskean vakosamettijakun, jollaista olen todella pitkään jo metsästänytkin - ja vieläpä aletangosta ihan käsittämättömään hintaan, 11 euroa!!!
Minuahan vaivaa myös se sangen monille naisille tuttu ongelma, että vaikkei mitään päällepantavaa kaapissa ikinä olekaan, ei siellä jotenkaan kummassa ole ikinä myöskään yhtään tilaa. Siksi olenkin pitänyt tiukkaa linjaa sen suhteen, että jokaista ostettua uutta vaatekappaletta kohden vähintään yksi vanha lähtee samalla ovenavauksella Uffille. Kyllä sieltä kaapin kätköistä aina vain löytyykin kaiken maailman "aarteita", heräteostoksia kaukaa viime vuosituhannelta, retaleita, joita tuskin on kovin monta kertaa käytetty edes silloin kun ne ovat olleet "in" eikä takuulla kertaakaan ainakaan viiteen tai jopa kymmeneen vuoteen. Niinpä nytkin tangolta perkaantui useampikin paitapusero kierrätyskassiin.
Ja kyllä minä kuulkaa järkytyin niitäkin puseroita katsellessani. Myönnettäköön, minä nyt en koskaan ole mikään tyyli-ikoni ja trendsetteri ollut, mutta silti, voi haloo! Sitten aloinkin miettiä asiaa vielä syvällisemmin: mitä nekin retkut oikeastaan kertovatkaan minusta, itsetunnostani ja minäkuvastani?
Minä olen koko elämäni ajan jaksanut hokea sitä tuttua mantraa, että olen tyhmä, ruma ja lihava. Ja ihan vilpittömästi olen tuohon litaniaan myös uskonut. Vai mikä muu ihmeen mahti maailmassa voi saada 167-senttisen naisen, jonka painoindeksi on 20:n pinnassa, ostamaan paitapuseron kokoa 42?!? Miten pahasti vääristynyt täytyy minäkuvan olla, että kulkee suurimman osan opiskeluajastaan - kukkeimmasta nuoruudestaan - XL-kokoisen ruudullisen flanellipaidan helmat 32-tuumaisten farkkujen polvissa lepattaen?!? No okei, olihan se muotikin silloin vähän erilaista kuin nykyisin, mutta silti, voi haloo! (Vertailukohdaksi mainittakoon, että nykyisin käytän jopa koon 34 vaatteita ja 28 tuuman farkkuja - eivätkä mittani siis ole viimeiseen 15 vuoteen muuttuneet juuri lainkaan. Jotkut tulevat ulos kaapista, minä se olen ryöminyt ulos teltasta!)
Onneksi nyt, tässä ja tänään, voin jo pudistella päätäni noille nuoruuden kummallisuuksille. Viime kesänä se nimittäin tapahtui. Se jokin. Ihan ykskaks, kertaheitolla. Päässäni ikään kuin napsahti. En nyt jaksa enkä oikeastaan edes yhtään osaa selittää, miten ja miksi se kaikki tapahtui, mikä sen sai aikaan, mutta yhtäkkiä vain peilistä katsoikin takaisin ihan kelvollisen näköinen naikkonen (varsinkin ikäisekseen, vaikka mitä sitä nyt ikää turhaan tuijottamaankaan). Olen oppinut oikeasti iloitsemaan kauniista vaatteista ja reippaasti korostamaan niillä parhaita puoliani. Olen oppinut ottamaan ulkonäköä koskevat kohteliaisuudet vastaan tyynen tyytyväisenä ja aidosti uskomaan niiden vilpittömyyteen. Olen oppinut kävelemään pää pystyssä ja lakannut yrittämästä upota tapettiin.
Sitä minä vain ihmettelen, miksi ihmeessä tuohon oivallukseen meni yli 30 vuotta (ettei vain sittenkin olisi jotain perää siinä mantran tyhmä-kohdassa..?). Ja kieltämättä vähän harmittaa, etten osannut ottaa kaikkea iloa irti siitäkin ajasta, kun olin oikeasti nuori ja hehkeä (nyt kun olen enää vain hehkeä...) Mutta hei, kuten suuri ajattelija Doc Hudson Autot-elokuvassa toteaa, parempi myöhään kuin ei!
2 kommenttia:
Ihana tuo sinun 'herääminen'! Mulla on vähän vastaava ongelma, tosin sellainen että en millään ole tahtonut uskoa että olen vuosien varrella kerännyt mukaani hieman tarpeetontakin elopainoa - sovituskopissakin vain uskottelen itselleni, että en minä ole tämän kokoinen, vaate vain on vähän nafti malliltaan :D No, oivallusta ei enää puutu, sitten odotellaan vain sopivaa aikaa ja motivaatiota - ehkä sitten joskus taas seuraavan imetyksen jälkeen.
niin se vain on, että joskus niiden itsestäänselvimpien totuuksien hoksaaminen vaatii vähän pidemmän ajan.. :) onneksi me ollaan siinä kukkeimmassa iässämme juuri nyt, joten oikeastaan mitään ei ole mennyt hukkaan. itsekin muistan ne karmaisevat flanellipaidat kokoa xxxl, lepattavista housunlahkeista (siis jalkojen yläpäässä) puhumattakaan.. näytetään aivan pirun hyviltä NYT, eiks nih! :) (tai ainakin sinä)
Lähetä kommentti