Ajattelen usein kalsaritonttuja. Ei, en ole seonnut lopullisesti (kai?), vaan tarkoitan noita South Parkista tuttuja pikkuveitikoita, joilla on aivan pistämätön elämänfilosofia ja strategia: Vaihe 1: Kerää niin paljon kalsareita kuin vain ikinä saat kokoon. Vaihe 3: Tuotto. (Vaihe 2? Mikä se on? On joku siitä vissiin joskus kuullut, mutta jotain ihan merkityksetöntä se kai on.) Kuinka täydellistä olisikaan, jos tuo lähestymistapa oikeasti toimisi!
Otetaanpa esimerkki ihan tavallisesta lauantaiaamupäivästä: Vaihe 1: Herään levänneenä ja hyväntuulisena ajatellen, että täytyy tehdä vähän töitä vielä. Vaihe 3: Istun koneen ääressä kylläisenä ja hyväntuulisena, työt valmiina. Helppoa ja hauskaa! Mutta mitä vielä. Tässä minun ympärilläni vallitsevassa todellisuudessa herään todeten, että eilisiltainen päänsärky ei ole yön aikana haihtunut mihinkään, pikemminkin voimistunut. Nousen, kinastelen lapsen kanssa siitä, juodaanko aamiaisella mehua vai maitoa ja millaisesta mukista juodaan, annan lapselle maitoa muovimukista, kipitän vessaan, laitan kahvia tulemaan, laitan miähelle voileipää, laitan itselleni voileipää, laitan koiralle raksuja ja vettä, annan lapselle jogurttia ja viiliä ja mehua lasista, istun pöytään, otan päänsärkylääkkeen ja syön aamiaiseni, luen lehden, puen lapselle sisävaatteet ja ulkovaatteet ja kuravaatteet, päästän lapsen isänsä kanssa ulos, petaan sängyn, pesen hampaani, puen päälleni, avaan tietokoneen, renklaan modeemin johtoa irti ja takaisin saadakseni nettiyhteyden toimimaan, jumitun tietenkin liian pitkäksi hetkeksi sanapelien maailmaan, pääsen vihdoin työtiedostoihin käsiksi - ja sittenhän jo ikkunan takana yksi pikkumies hihkuukin: äitiiii, sisäääään, riisumaaaaan, ruokaaaaaa...
Niinno, täydellisessä maailmassa ei tietenkään tarvitsisi tehdä lauantaiaamupäivänä töitä. Täydellisessä maailmassa olisin ehtinyt korjata ne opiskelijoiden harjoitustyöt perjantain aikana. Koska täydellisessä maailmassa lapseni tietysti osaisi puhua täydellisesti, eikä meidän olisi tarvinnut viettää perjantaiaamua puheterapiassa (joka muuten oli lapsen mielestä oikein kivaa). Ja täydellisessä maailmassa minulla olisi myös sihteeri, joka tekisi laskuni niin, ettei minun tarvitsisi aina kuun vaihteessa käyttää paria tuntia siihenkään turhuuteen. Tosin tuohon viimeksimainittuun seikkaan voisi kyllä kaiken kohtuuden nimissä päteä myös kalsaritonttustrategia: Vaihe 1: Teen työtäin laulellen. Vaihe 3: Tuotto.
Mutta niinhän se on, kuten rakas ystäväni niin nerokkaasti asian ilmaisi: Elämä on Vaihe 2 (fraasin (c) Lappis)!
Niinpä. Mikäpä olisi elellessä kalsaritonttuna täydellisessä maailmassa. Mutta kyllä tämä nykyinen todellinenkin menettelee. Nyt olen jo saanut ne harjoitustyötkin korjattua ja innolla odotan päänsärynkin laantuvan, kun ei enää tarvitse kenottaa epämääräisessä vänkyrässä pöydän äärellä kirjoitusalustan ja näppiksen väliä suhaten, lapsi killittelee tyytyväisenä isänsä kanssa videoita, koirakin kerjää taas ruokaa ihan vanhaan malliin oltuaan jonkin aikaa huolestuttavan vaisu ja kipeän oloinen... Ja kalsareita, niitä pyörii pesukoneessa kelpo satsi. Eiköhän tässä tuottopuolelle päästä kuitenkin!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti