Sairaala

Ennakkovaroitus: Aurinkoisen ja iloluontoisen matkakertomuksen jälkeen on nyt luvassa Jotain Ihan Muuta - sairaalakertomus. Pitkään mietin, miten sen kertoisin lipsumatta liian pitkälle inhorealismin suohon, vai olisiko viisaampi jättää kokonaan kertomatta, mutta päätin kuitenkin siitäkin jotain kirjoittaa, ja vieläpä aika lailla asioiden oikeilla nimillä. Onneksi tätä blogia ei nykyään juuri kukaan edes lue, mitä nyt jokunen satunnainen kävijä joskus hautajaisvärssyjen perässä tänne hukkareissulle eksyy (kyllä, tiedostan, että tämänkin maininnan perässä taas jokunen harhautuu, kjäh kjäh vaan tai jotain), mutta joka tapauksessa olkaatten varotetut. Herkkävatsaisten tai ruusunpunaisia fiiliksiä hakevien kannattaa ehkä siirtyä tässä kohtaa jo toisaalle.

* * *
Minulta löydettiin kevätkesällä munasarjasta pieni kysta, joka vaikutti kylläkin ihan hyvälaatuiselta mutta kuitenkin sellaiselta, joka ei omia aikojaan mihinkään katoaisi. Tarvittiin siis leikkausta, joka viime perjantaina 13. päivänä vihdoin sitten tehtiin.

Olin antanut kertoa itselleni, että kyseessä oli ihan pieni rutiinitoimenpide, nukutuksessa tehtävä tähystysleikkaus, jonka jälkeen viimeistään seuraavana päivänä pääsisi jo sairaalasta kotiin. En siis etukäteen juurikaan jännittänyt tai pelännyt operaatiota, lähinnä minua otti kupoliin haaskata potentiaalisesti mukava lopputalvinen viikonloppu sairastuvalla. Tosin toisaalta olin matkan ja muiden kiireiden jäljiltä aika väsynyt ja tuumin, että eipä se välttämättä ole hassumpaakaan loikoilla päivä-pari enempi/vähempi taju kankaalla muiden passattavana.

Leikkaukseen valmistautuminen sujuikin leppoisasti. Sain asiaankuuluvan rauhoittavan lääkkeen, ja olinkin sangen raukea jo siinä vaiheessa, kun minut kärrättiin nukutuslääkärin luo. Seuraava havaintoni onkin sitten heräämöstä, missä suunnilleen ensimmäiset korviini kaikuvat sanat olivat: "Nyt on vähän huonoja uutisia tuolta mahasta rouva, sieltä löytyi levinnyt syöpä..." Onneksi sentään heti tajusin, ettei noita sanoja sanottu minulle vaan viereisessä sängyssä heräilevälle potilaalle. Kauan eläköön yksityisyys... Tunsin lievää pakokauhua. Syöpäpotilas vakuutteli vaisusti, että ei se mitään, hän oli siihen jo henkisesti valmistautunutkin - minun teki mieli huutaa, että niin ehkä, mutta minä en ollut, minä en halua kuulla näin henkilökohtaisia ja arkaluontoisia asioita täysin vieraista ihmisistä, enkä itse asiassa muutenkaan ikinä kenestäkään koska minulla on hypokondriaongelmia ja ahistaa jo muutenkin olla täällä, viekää pois, päästäkää pois, nyt, heti, pian!!!

Ajastaan minut sitten kärrättiin huoneeseeni ja vietin lopun päivää hämärän rajamailla haahuillen, enimmäkseen torkkuen, välillä sikeästi nukkuen, välillä levottomiin uniini havahtuen. Tuntui, että joka kerran kun avasin silmäni, vierelläni oli hoitaja tuputtamassa lisää lääkettä. Nielin kiltisti kaikki pillerit, mikäs siinä, eipä minua sitten mihinkään liiemmin koskenutkaan. Hieman virkistyttyäni kulutin aikaani rupattelemalla miähen kanssa puhelimessa ja lähettelemällä epäilemättä viihdyttävän sekavia tekstiviestejä ystävilleni. Aloin jo uskoa, että sairaalavisiitti voisi sittenkin olla ihan siedettävä juttu.

Illalla sitten huoneeseeni kärrättiin uusi potilas, olettaakseni juurikin se sama, jonka diagnoosin sain heräämössä jo tahtomattani kuulla. Tunsin suurta myötätuntoa häntä kohtaan. Pian kuitenkin myötätunto vaihtui hienoiseen ärtymykseen, kun tajusin, että hänelle viritettiin kipupumppua - se merkitsi kännykkäkieltoa sitten. Päätin sitten paneutua yöunille saman tien. En kuitenkaan saanutkaan unta. Erilaiset epämukavuuden tunteet ja varsinkin koko ajan yltyvä päänsärky pitivät minut hereillä, ja jos välillä hieman torkahdinkin, havahduin viimeistään naapurisängystä aika säännöllisesti tunnin välein kantautuviin pahoinvoinnin ääniin. Valittelin oloani hoitajalle, joka yllättäen joutuikin toteamaan, että olin käyttänyt päivän kipulääkekiintiöni jo enkä näin ollen voinutkaan saada apua päänsärkyyni! "Koittaisit nukkua, se varmaan auttaisi päänsärkyynkin." Nerokas idea sinänsä juu, sen toteuttaminen ei vain minulta ihan onnistunut, kun ohimoitani kiristi jo todella tiukaksi muuttunut vanne ja se naapurivuoteen potilas yökki ja korisi ja röhisi siinä alle metrin päässä ja haparoi pimeässä kaarimaljaa pudotellen muita metallisia esineitä pöydältään lattialle. Lisäksi hänellä oli sekä nenä-mahaletku että suoliavanne, joiden pusseja hoitajat kävivät tyhjentelemässä useamman kerran yössä. Yritin keskittyä ymmärtämään, kuinka tilanteelle ei vain mitään voinut ja kuinka hyvä asia se rouvan kannalta oli, että hän oli saanut tietää syyn vaivoihinsa ja pääsi nyt oikean hoitotien alkuun, mutta en voinut mitään sille armottomalle tosiasialle, että olen valitettavan pieni ihminen ja toisen, ventovieraan ihmisen ulosteiden äänet ja aromit eivät varsinaisesti hivele aistejani.

Vihdoin, neljän aikaan aamuyöllä, hoitaja kyllästyi päivittelemään, miksi minun silmäni edelleen olivat apposen ammollaan, ja antoi minulle armahtavan kipulääkkeen, jonka turvin sain muutaman tunnin nukuttua. Alkaneen päivän ohjelmassa olikin kaikkea kivaa: katetrin, tippaletkun ym. ylimääräisten roikottimien poisto, lääkärin konsultaatio ja sitten, jippiaijei, kotiinlähtö, jahka vain varmistettaisiin, että osaan vielä pissata ihan itse!

Nousin istualleni aamupuuroa syömään - ja katsoin parhaaksi valua kiireen vilkkaa takaisin makuuasentoon, etten olisi muksahtanut suoraan puurolautaselle. Verenpainemittari näytti suunnilleen 100/50 - en ollut ihan vielä jaloittelukunnossa, en. Eipä hätää, lepäilin rauhassa, keräsin voimiani ja yritin kuvitella jo tottuneeni naapurivuoteesta kantautuviin tuulahduksiin. Vaan niinhän siinä sitten lopulta kävi, etteivät voimani palautuneet toivotulla tavalla, ja minulle suositeltiin painokkaasti vielä yhtä yötä sairaalassa. Alistuin jäämään, koska tosiaan tunsin oloni sangen heikoksi vielä. Ahdistus alkoi nostaa päätään: Minä olin samperi soikoon täysin terve tänne tullessani, elelin kuukausikaupalla sen kystani kanssa tietämättä sen olemassaolosta mitään, tämänhän piti olla vain ihan pieni rutiinijuttu, miksi hemmetissä minä nyt sitten olenkin näin turkasen kipeä ja heikko, oliko tämä edes pakko tehdä?!?

Käveleskelin varovasti käytävällä ja pahaksi onnekseni satuin astumaan huoneeseeni juuri kun vierustoverin avannepussia oltiin tyhjentämässä. Ehdin juuri ja juuri kääntyä kannoillani, mumista vastaan tulleelle hoitajalleni, että minä taidan nyt voida pahoin, ja syöksähtää vessaan oksentamaan. En vain voinut sille mitään. Minä en vain voi olla tuolla, en vain voi olla, niiskutin hoitajalle. Tuntui kurjalta sen rouvan puolesta - ei minulla häntä vastaan mitään ollut, en vain senhetkisessä omassa tilanteessani kestänyt hänen senhetkistä tilannettaan. Tosin rehellisyyden nimissä on sanottava, että tuskin kestäisin sellaista missään tilanteessa; pahinta eivät välttämättä edes olleet ne hajut ja äänet vaan tietoisuus siitä, että siinä se nyt oli, juuri se mitä eniten elämässäni pelkään - tauti ja uhkaava kuolema, aivan siinä vieressä, vain ohuen puuvillaverhon takana! Tarvitseeko erikseen mainita, että ahdistus kasvoi melkoista vauhtia.

Onneksi hoitajat saivat minulle järjestettyä siirron rauhallisempaan huoneeseen, jossa sai käyttää kännykkääkin. Fyysisesti oloni koheni vähä vähältä, mutta ahdistus, se kasvoi kasvamistaan, lopulta sellaisiin mittoihin, että rauhoittamiseeni tarvittiin jo Diapamia. Minusta on vain niin kurjaa olla täällä, tahdon kotiin perheeni luokse, minä olin ihan terve tänne tullessani mutta nyt olen näin surkeana... Kyllä huomenna on jo ihan varmasti uusi päivä, hoitaja lohdutteli. Lopulta sentään sain unen päästä kiinni.

Ja koittihan se uusi päivä. Vihdoin olin tarpeeksi vahva kotiutumaan, edelleen aika uupunut kylläkin, mutta todennäköisesti enemmänkin henkisesti kuin fyysisesti. Oloni lähti kohenemaan kohisten heti, kun kotiin pääsin, ja jo samana iltana tunsin olevani ihan pirteä ja iloinen. Paitsi jos ja kun ajatukseni eksyivät sairaalaan - silloin tunsin taas sen saman ahdistuksen. Fyysisesti olen nyt toipunut leikkauksesta jo lähes täysin, tikitkin poistettiin tänään, mutta mieltäni sairaalareissu painaa yhä raskaana. Todennäköisesti kaikki se edistys, jota psykologin kanssa ehdimme syksyn ja talven aikana saavuttaa, tuli kertaheitolla poispyyhkäistyä; koen olevani pelkojeni ja ahdistukseni kanssa jälleen tukevasti lähtöruudussa.

Haluan vielä erikseen korostaa, että itse leikkaus sujui täysin ongelmitta ja sain mielestäni sairaalassa erinomaista hoitoa. Kiitin hoitajia kyllä jo henkilökohtaisesti ennen lähtöäni, mutta voin tätäkin kautta vielä esittää kehuni ja kiitokseni ammattitaitoisesta toiminnasta! Kyse ei siis ole siitä, että olisin tullut jotenkin huonosti kohdelluksi tai kohdannut konkreettisia ongelmia (no okei, ehkä huonekaverin suhteen olisi voinut parempikin mäihä käydä) vaan yksinkertaisesti siitä, että minä en näköjään vain kestä sairaalassa oloa. Se kaikki, hoitajat, hoidettavat, sairaat, sairaudet, äänet, hajut, rutiinit... se oli vain liikaa psyykelleni.

Mutta enköhän minä tästä toivu vielä henkisestikin yhtä vetreään kuntoon kuin fyysisesti. Sairaalaan en kyllä enää ikinäkoskaanmilloinkaan mene vapaaehtoisesti, ellei ole ihan elämästä ja kuolemasta kyse - toivottavasti ei tarvitsekaan!