Meissä suomalaisäideissä lienee jo geeniperimään ohjelmoitu reaktio, että jos kuulemme jonkun tutun lapsen sairastavan vesirokkoa, on ensimmäinen ajatuksemme mennä hakemaan se tauti omallekin lapselle. Minulle hypokondrikolle tämä ajatus on kyllä jossain määrin vaikea: hankkia nyt oma-aloitteisesti, vapaaehtoisesti jokin tauti; eikö niitä nimenomaan pitäisi viimeiseen saakka pyrkiä välttämään! Mutta ymmärrän toki, että vesirokko on poikkeuksellinen sairaus, pienille vaaraton mutta isommille kurja, ja lähes kaikki sen kuitenkin sairastavat, joten sitä parempi tietysti, mitä pienempänä sen saa. Tosin ainakin minulla herää varovainen kysymys, voisiko tämä yli 95 prosentin sairastuvuusluku ainakin osittain johtua myös siitä, että meidät on niin vahvasti ohjelmoitu hankkimaan se tauti lapsillemme..?
Niin tai näin, ohjelmoitu reaktio syntyi minullakin heti, kun kuulin tuttavan lapsen olevan vesirokossa. Sovimme oitis, että menemme poitsun kanssa heille vähän touhuilemaan. Yltiörehellisenä ihmisenä (joku voisi sanoa ihan suomeksi että idioottina) kysyin kuitenkin vielä tarhantätien mielipidettä asiaan - kyllähän meidän poika altistuttuaan levittäisi mahdollista tartuntaansa pitkin päiväkotia. Tädit eivät sanottavammin innostuneet epidemiasta juuri tähän saumaan, kun on tulossa vappua, kevätjuhlaa ja kaikkea muutakin kivaa erikoistapahtumaa. Joten kilttinä ja kuuliaisena ihmisenä päätin sitten lykätä tartuntaa vielä myöhemmäksi; mahdollisesti voisimme käydä sen nappaamassa sitten tämän nykyisen potilaan pikkuveljeltä, joka mitä ilmeisimmin tulee saamaan tartunnan veljeltään eli oirehtimaan parin viikon päästä, silloin kieltämättä olisikin vielä sopivampi aika sairastua.
Sitten se ykskaks kolahti tajuntaan: tämä rokkopotilashan oli juuri meillä leikkimässä reilu viikko sitten, tartunnan jo saatuaan! Ajatus aiheutti ikäviä väristyksiä: ei nyt sovikaan sairastua, sittenhän meidän poika missaa kaikkea kivaa ja koko perhe saa tarhan väen närkästyksen niskaansa, kun eivät ne siellä kuitenkaan usko, että tauti tuli sittenkin vahingossa, kun minä hölösuu kerta menin asian ottamaan esille! Kauhusta laajentunein pupillein ja vapisevin sormin teimme nettikartoitusta ja päässälaskua tartuttamisajoista, ja tulimme siihen tulokseen, että ei vieras vielä meillä ollessaan todennäköisesti voinut olla tartuttavassa vaiheessa. Pfiuh! Jos nyt kerran ruvetaan mittatilaustaudeilla kikkailemaan niin sitten kyllä vaaditaan saada säätää ajankohdatkin prikulleen itse, nih kerta!
Poika siis saa kipitellä kesää kohti yhtä terveenä kuin aina ennenkin. Ja, uskomatonta mutta totta, nyt näyttää siltä, että äiti tekee hänelle seuraa!
Edellisessä postauksessahan kirjoitin siitä, kuinka en valtavasta yrittämisestä huolimatta ole onnistunut saamaan niskalenkkiä peloista ja ahdistuksesta. Kasasinkin melkoisen määrän toiveita sen varaan, että kaikki se kukkuu-touhu olisi itse asiassa e-pillerien aiheuttamaa - pitkällisen pohdinnan jälkeen nimittäin päädyin siihen tulokseen, että oireet alkoivat aika lailla tasan silloin, kun jouduin nuo perkeleen pipanat ottamaan takaisin käyttöön.
Ja kuinka ollakaan, ne oireet loppuivat kuin seinään tasan siihen päivään, kun vihdoin, moninaisten, pitkien ja turhauttavien vaiheiden jälkeen pillereistä eroon pääsin! Tasan siitä saakka olen kulkenut ympäriinsä idioottimainen hymy huulilla, ilon kuplat ihon alla pirskahdellen, valmiina syleilemään koko maailmaa. Ykskaks minulla ei olekaan huolen häivää eikä varsinkaan pelon pelkoa, katson kirkkain silmin tulevaisuuteen, suunnittelen heinäkuisen perhelomamatkan garderobia ja varovasti harkitsen jo ensi keväänkin kaukomatkaa. Halin poikaa ja hekottelen hänen kanssaan kaikille hupsuille jutuille, kiehnään miähen kainalossa kehräten kuin kissa. Olen elossa, en pelkästään olemassa vaan elossa!!! Eilen olin taas body pumpissa ja voi kuinka olikin muovi kevyttä, tuli suorastaan omnipotentti olo, siis sellainen, että minä voin tehdä ihan mitä tahansa, pystyn mihin vain!
Kyllä, ymmärrän hyvin, että tämä voi olla väliaikainen vaihe, ohimenevä käänteisreaktio kauan toivottuun muutokseen. Mutta jos niin on niin se on sitten sen ajan murhe. Nyt en murehdi mistään kun ei kerran murehdituta, vaan otan kaiken irti tästä autuaasta olotilastani!
Niin ja se mekko, sehän teitä varmaan kiinnostaa. Kyllä minä sen ostin, ja se on päälläni just niin ihana kuin kuvittelinkin. Tuskin maltan odottaa niitä häitä ja mahdollisia muita juhlia, joissa voin sitä käyttää. Elossa, ilossa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti