Hyvää ruokahalua!

Kodin Kuvalehden päätoimittaja Leena Karo pohtii viimeisimmässä pääkirjoituksessaan aihetta, jota olen itsekin juuri tänä kesänä ihan erityisesti pähkäillyt: miksi suomalaiset perheet syövät yhdessä niin kovin harvoin - tässä suhteessa olemme eurooppalaissa vertailuissa ihan häntäpäässä. Toki tähän löytyy lukuisia kulttuuriperäisiä ja sosiaalipoliittisia syitä, kuten se, että suomalaiset naiset käyvät eurooppalaisia kanssasisariaan useammin kokopäivätöissä, Suomessa tarjotaan maksuton kouluruoka lapsille jne. Mutta silti, päivässä syödään monta ateriaa, onko tosiaan niin vaikeaa edes joku niistä pyhittää perheen yhdessäololle? Ja nimenomaan yhdessäololle - rupattelulle, kuulumisien vaihtamiselle ja ihan aidosti toisten kuuntelemiselle - eikä pelkästään lautasen tyhjäksi ahmimiselle, pahimmassa tapauksessa television tai tietokoneen ääressä. Tosin tietenkin voidaan myös käänteisesti miettiä, tarvitaanko siihen aitoon yhdessäoloon, juttelemiseen ja kuuntelemiseen ateriaa. Ei tietenkään, mutta useasti se vain olisi se luontevin "tekosyy" yhteen kokoontumiselle muiden puuhien lomassa.

Vastasin taannoin erääseen gallupiin, jossa yhtenä kysymyksenä tiedusteltiin, kuinka samaa mieltä olen väittämästä, että yhdessä aterioivien perheiden lapsilla on muita pienempi riski ajautua käyttämään huumeita. Ihan näin pitkiä yhtäläisyysmerkkejä en ehkä olisi sentään valmis vetämään, mutta olen kyllä taipuvainen väittämään, että yhteiset perheateriat opettavat ihan huomaamatta lapselle ja nuorelle hyvin arvokkaita sosiaalisia taitoja, joista varmasti on elämässä reilusti enemmän hyötyä kuin haittaa. Puhumattakaan ihan perustavanlaatuisista pöytätavoista, jotka kyllä minun kirjoissani kuuluvat ehdottomasti yleissivistykseen! (Niin paitsi tietysti jos vanhemmatkaan eivät niistä pöytätavoista niin tiedä tahi piittaa...)

Olivatko yhteiset ruokailuhetket sitten minun lapsuudenperheessäni tapana? Olivat ne, jossain määrin ainakin. Vanhempani kävivät töissä ja päivät vietin mummin huomassa, samaa taloa kun asutimme, joten arkiateriani söin mummin ja ukin seurassa ja viikonloppuisin söimme äidin ja isin kanssa yhdessä. Yhteisistä ruokailuista ei koskaan tehty erityistä numeroa - ne olivat itsestäänselvyys.

Todennäköisesti juuri tuon itsestäänselvyyden muistikuvan vuoksi olenkin ollut kovasti pahoillani siitä, että tässä omassa perheessäni ei yhdessä syömistä ole liiemmin harjoitettu. Suurin syy siihen on ruokarytmi: lapsi syö oikeaoppisesti sen viisi kertaa päivässä, kun taas me miähen kanssa olemme ruokailutapoinemme kaikkien ravitsemusterapeuttien kauhistuksia: syömme aamiaisen ja lounaan, emmekä monesti yhtään mitään enää sen jälkeen, korkeintaan jonkun pienen voileivän iltapalaksi (tämä sitten selittää osaltaan sen, mitä taannoisessa kirjoituksessani mainitsinkin yleistä tyrmistystä herättävistä kerta-annoksistamme)! Arkisin syömme lounaamme kukin tahollamme ja päivällisen poika pistelee yksinään, mutta iltapalapöytään saatamme joskus sentään osua samaan aikaan. Lisäksi pojan unirytmi on ollut sellainen, ettemme ole viikonloppuisinkaan onnistuneet osuttamaan ruoka-aikojamme hänen kanssaan yksiin.

Tämän kesäloman aikana olen kuitenkin tietoisesti muokannut rytmejämme niin, että kunnollinen yhteinen ateria on kuulunut jokaiseen päivään. Itse olen nauttinut yhdessä syömisestä valtavasti ja miäskin tuntuu alun kummastelun jälkeen tottuneen uuteen tapaan. Ja kas kummaa: pojallekin on ruoka maistunut ihan eri malliin kuin ennen! Toki on mahdollista ja jopa todennäköistäkin, että kyse on pelkästä sattumasta, kasvupyrähdyksestä tai muuten vain jostain vaiheesta, joita noilla pikkuihmisillä tunnetusti riittää, mutta oli syy mikä tahansa, lopputulos on ilahduttava! Kun lapsi pyytää toista kertaa lisää pastaa ja "parasta kastiketta mitä sä äiti olet ikinä tehnyt", en voisi parempaa kohteliaisuutta kuvitella!

Olen ajatellut, että yritän jatkossakin muokata omia syömisiäni niin, että söisin sen päivän ainoan lämpimän ateriani pojan kanssa päivällisaikaan. Uskoisin sen onnistuvan ihan helposti ja vieläpä kokonaisruokamääriä lisäämättä: siirrän vain iltapalan lounasaikaan ja lounaan siis päivälliseksi. Eipähän sitten ainakaan mitenkään voi olla minun vikani, jos pojasta tulee mattinykänen, vai mitä?