Överiksi meni

Minä väittäisin olevani aika tehokas ja touhukas ihminen. Ahkeroin kahta työtä ihan ilokseni, käpistelen kotona kaikenlaista, yritän mahdollisimman aktiivisesti osallistua lapseni puuhiin, ja viime aikoina taas olen aktivoitunut harrastamaan liikuntaakin aika lailla, kolme jumppatuntia viikossa. Jouten en oikein osaa olla enkä myöskään osaa kovinkaan verkkaisesti toimia - kun tehdään niin tehdään eikä meinata, epämääräiseen haahuiluun ja nysväämiseen palaa pinna kohtuuttoman nopeasti. Lisäksi olen esimerkiksi ottanut tavakseni, etten koskaan mene hissillä, jos rappusiakin pitkin pääsee, ja jos noustavana on vain kerros tai kaksi, en koskaan kävele niitä rappusia jos juostakin voi. Energisestä menosta tulee energinen ja hyvä mieli!

Minulla on ollut vähän epämääräisiä sydämentykytyksiä ja ajoittaisia rintakipujakin nuoruudesta asti; opiskeluaikana käytin pumppuni oikein filmattavanakin, mutta mitään tavallisuudesta poikkeavaa ei havaittu ja vaiva todettiin mitä todennäköisimmin ruoansulatusperäiseksi. Eikähän se ole menoani haitannutkaan, joten jopa minä hysteerinen hypokondrikko olen suhtautunut asiaan sangen rauhallisesti. Viime aikoina on tikittäjä alkanut taas muistutella vanhoista tutuista oireistaan, mutta en ole kiinnittänyt asiaan sen kummempaa huomiota. Ennen kuin eilen havaitsin pulssin hakkaavan epätavallisen nopeana, kovana ja epämääräisessä rytmissä tuntikausia jumpan jälkeen, eikä aamulla herätessäkään pulssi kovin levollisissa lukemissa ollut. Aloin jo hieman huolestua, koskapa oireilu niin selkeästi oli sidoksissa fyysiseen rasitukseen.

Huolestuin hieman myös siitä havainnosta, että painoni on alkanut laskea. Minähän olen viimevuotisten joulukilojeni kanssa käynyt tahtojen taistelua lähes koko tämän vuoden (kun painoindeksi on valmiiksi vain inasen päälle 21, ei kolmekaan kiloa ole mikään mitätön köntti karistettavaksi!), mutta mitä ilmeisimmin ahkeran body pump -treenin ansiosta olen onnistunut keräämään jopa sen verran ihan rehellistä lihasmassaa, että vaaka on sinnikkäästi huudellut niitä samoja, minun kirjoissani sietämättömän korkeita lukemiaan aina vain, vaikka kuinka järkevää ruokavaliotakin olen pitänyt. Kunnes nyt, aivan yllättäen, on alkanut karista puoli kiloa viikossa, vaikken elintavoissani ole mitään muuttanutkaan. Ja sen sijaan, että olisin tähän kehitykseen tyytyväinen, olen tietenkin, kaiken logiikan nimissä, ihan paniikissa. Selittämätön laihtuminenhan voi olla merkki ties mistä sairaudesta...

Toisaalta mietin, että kovin pahasti sydänvikainen tai terminaalivaiheen syöpäpotilas ei tuota minun jumpparutiiniani kyllä viikosta toiseen vetäisi. Eihän kolme jumppaa viikossa sinänsä mitenkään järisyttävä treenimäärä ole, mutta kuten juuri totesin, minä kyllä vedän ne ohjelmat aina vähintään 110 lasissa - hyvänen aika sentään, juuri siitähän minä kuntokeskukselle sitä riittävän suolaista jäsenmaksua maksan, että saavat säännöllisesti tiristää minusta viimeisetkin mehut pihalle! Enkä ole tupakoinutkaan enää vuoteen muuta kuin hyvin harvoissa erikoistilanteissa, ja syön ihan terveellisesti ja ulkoilen ja kaikkee... Tuhma universumi, aika epäreilua kyllä tällaista mallikansalaista moisilla vaivoilla kiusata!

Lopulta älysin hieman laskea yksi ynnä yksi ja uskalsin tehdä pienen googletuskierroksen (yleensähän hypokondrikon kannattaa kaikkia etäisestikään terveyteen ja sairauteen liittyviä nettisivustoja ja -palstoja vältellä kuin ruttoa!) - ja kyllähän se päätelmäni tuntuisi järkeen käyvän: minähän olen ylikunnossa! Eli/tai ylirasittunut; toisissa lähteissä näitä termejä käytetään synonyymisinä, toisissa taas tehdään niiden välille tietty ero. Niin tai näin, pohjimmiltaan siis kyse on siitä, että kiskon nyt itsestäni tehoja enemmän kuin kroppani kestää. Sangen yleinen vaiva niin harrastelija- kuin huippu-urheilijoidenkin keskuudessa, tyypillisiä oireita nimenomaan sydämentykytykset, hidas palautuminen liikuntasuorituksen jälkeen, suoritustehon lasku, painon putoaminen, univaikeudet, ärtymys, yleinen väsymys... Ja liikuntakuormituksen lisäksi ylirasitukseen vaikuttaa muun elämän mukanaan tuoma kuorma, minun tapauksessani varmasti kortensa kekoon kantavat ne kaksi työtä, uhmaikäinen touhutollero, asunnonvaihtostressi jne.

Huoh, vanhuus ei tule yksin, ei sitä enää jaksa yhtä paljon kuin nuorempana - ja silloin kun sitä vielä viitsi ja nimenomaan halusikin lähinnä vain löhöillä kaiken liikenevän ajan! Youth is wasted on the young, kuten Robbie Williams laulaa. No mutta, onneksi tähän minun vaivaani on yksinkertainen lääke: treenimäärän keventämistä ja lepoa. Niin ja fyysistä palautumista tukee hiilihydraattien nauttiminen.

Eli eihän tässä nyt muu auta kuin lösähtää sohvaan sipsipussi kainalossa vai mitä. Hitto, kova kohtalo...