Rodos - historiaa vesileikkien lomassa

Olenpa tainnut joskus uhota, että en mielelläni käy samoissa lomakohteissa useampaa kertaa. No tänä vuonna tuli tähän sääntöön jo toinen poikkeus, kun suuntasimme perhelomalle Rodokselle. Olen käynyt saarella kerran aikaisemminkin, olin silloin 15-vuotias ja ainoa asia, joka matkasta on mieleeni jäänyt, on suuri kuuma lomaromanssi. Hänen nimensä oli Jorgos (voiko kliseisempää olla!), hän oli ihan Richard Geren näköinen, ajelimme hänen mopollaan ja pidimme toisiamme kädestä. Eikä hän sittemmin koskaan vastannut kirjeeseeni. Toivuin kolauksesta.

Kovinkaan paljon vanhan toistoa ei siis ollut odotettavissa, kun nyt perheen kanssa Rodokselle rantauduimme. Varsinainen kohteemme ei ollut itse Rodoksen kaupunki vaan piskuinen Lardoksen taajamantapainen piskuisen Pefkoksen kylän liepeillä. Lisäksi olimme jälleen valinneet all inclusive -kokonaisuuden, joissa tunnetusti "mikä maa, mikä valuutta" on joka tapauksessa aika turha kysymys.

Hotellimme Lindos Princess (hotellin omat sivut) osoittautui erinomaiseksi valinnaksi. Se on näkemistämme all inclusive -komplekseista selvästi pienin ja vaatimattomin – mikä on yksinomaan hyvä asia! Mikään sympaattinen muutaman huoneen perheyritys sekään ei toki ole, mutta tuntui se silti hotellilta eikä neuvostotyylisen betonilähiön ja paikalleen jumahtaneen ruotsinlaivan risteytykseltä. Ja mikä tärkeintä, Lindos Princess on ylivoimaisesti lapsiystävällisin hotelli, jonka koskaan olen nähnyt (mistä syystä muuten en missään tapauksessa suosittelisi sitä kellekään muulle kuin lasten kanssa matkustaville)! Hotellin kolmesta suuresta pääuima-altaasta kaksi oli käytännössä kokonaan lasten syvyisiä (matalimmillaan parikymmentä senttiä, syvimmilläänkin vain hieman toista metriä), lisäksi oli yksi hieman syvempi allas, joka oli sitten hyppimistä rakastavien hieman vanhempien lasten suosiossa – ja piti heidät pois pommimolskahduksillaan pienempiä pelottelemasta – sekä erillinen liukumäkiallas, johon johti kolme lapsille sopivan kokoista liukua.

Kuten arvata saattaa, meidän viikarimme viihtyi altaissa kiitettävästi. Hän jaksoi esimerkiksi niitä liukumäkiä rampata ylös-alas, ylös-alas, nonstoppina parhaimmillaan yli tunninkin. Onneksemme huomasimme, että poika on jo sen verran iso ja ne altaat tosiaan niin ihanasti suunniteltuja, että ihan koko aikaa ei hänen vanavedessään tarvinnut uiskennella, riitti kun altaan reunalla silmä kovana tarkkaili ja varmisti, että pellavapää aina pulpahti molskauksen jälkeen takaisin pintaan. Tosin täytyy myöntää, että tulihan niitä liukuja riittävän monta kertaa itsekin laskettua, ja ihan jausaa kyytiä se oli!

Myös hotellin ruokatarjonta ansaitsee kiitosta. Joo olenpa tainnut joskus myös uhota, etten sanottavammin piittaa välimerellisestä ruokavaliosta… myös tätä asennetta pääsin tällä reissulla hieman korjaamaan. Hotellin buffetin antimet olivat suorastaan yllättävän maukkaita ja vaihtelevia (jälleen kerran all inclusive -buffetien ehdotonta parhaimmistoa). Oliiveja en sinnikkäistä yrityksistäni huolimatta vieläkään oppinut sanottavammin rakastamaan, mutta vanhasta suosikistani munakoisosta löytyi vielä lukemattomia uusia mahtavia ulottuvuuksia! Ehdoton suosikkini oli jonkinlaisella juustoisella perunasoseella gratinoitu munakoiso (jonka reseptin aion kyllä vielä tonkia esiin), mutta herkkua oli myös munakoisopasta, friteeratusta munakoisosta puhumattakaan. Miäs kehui myös kalaruokia erityisen maukkaiksi. Ja tietenkin lapsiystävällisessä hotellissa oli lapsille oma buffet-pöytänsä, joka osoitti, että lasten suosikit taitavat olla aika universaaleja: nakkeja, nugetteja, kalapuikkoja, spagettia ja ranskalaisia… kyllä niillä eväillä jaksoi altaassa puljata!

Minä olin jo etukäteen elätellyt haaveita päästä tutustumaan läheiseen Lindoksen kylään ja varsinkin sen Akropoliin. Miäs tuhahteli jotain vanhoista kivistä, ja vähän epäilimme, ettei lastakaan altaasta pois saisi moisen ohjelmanumeron vuoksi. Mutta mitä vielä! Jo lentokentäkuljetuksen aikana poika näki Akropoliin bussin ikkunasta ja ilmoitti tomerasti, että sinne hän haluaisi käymään tai mieluummin ihan asumaan, sehän oli ihka oikea ritarilinna (mikä itse asiassa käsittääkseni pitää tavallaan paikkansa; ellen ihan väärin oppaan puheita kuullut niin linnoituksen uloimmat muurit ovat peräisin ritariajalta, vaikka itse Akropolis toki on rakennettu satoja vuosia ennen ajanlaskumme alkua).

Niinpä sitten eräänä sunnuntai-iltapäivänä suuntasimmekin vesitaksilla kohti Lindosta. Ja kylä osoittautuikin kertakaikkiaan lumoavaksi paikaksi! Vitivalkoisiksi kalkitut talot levittäytyivät merenpoukaman ylle kuin rinteeseen hajonnut helminauha, viiniköynnökset kiipeilivät koristeellisten ovien pielissä ja muodostivat vilvoittavan katon kapeiden kujien ylle... Venerannasta ylös kylään johti kapea, ensin valkoisten muurien ja sitten valkoisten talojen reunustama mukulakivipolku, ja vaikka sen nouseminen paahtavassa helteessä olikin melkoisen raskasta, oli se ehdottomasti nousemisen arvoinen. Ja onneksi lukemattomat kuvaukselliset yksityiskohdat ja yleisnäkymät antoivat loistavia tekosyitä pysähdellä muutaman askelen välein ihastelemaan ja kuvaamaan.

Tarkoituksemme oli edetä kylästä Akropoliille paljon mainostetulla aasikyydillä. Harmiksemme kuitenkin havaitsimme, että sunnuntaisin ainakin aaseilla oli lepopäivä, ja väittivätpä toiset, että Akropoliskin olisi ollut suljettu. Päätimmekin, että patikointi rannasta kylään sai riittää sen päivän urheilusuoritukseksi, kiertelimme jonkin aikaa kaikessa rauhassa pikku putiikkeja ja päätimme palata Akropoliille jonain toisena päivänä.

Akropolis-retken ajoitimmekin sitten mahdollisimman varhaiseen aamuun toivoen, ettei tukalin helle ehtisi vielä mukaan. Pääsimmekin heti kapuamaan karvamersujen kyytiin ja kopsuttelemaan jyrkän rinteen ylös mukavan rauhallisissa merkeissä. Pakko on myöntää, että yllättävän paljon se aasikyyti minua jännitti jo omastakin puolestani, saati sitten ajatellessani poikaani, joka keikkui ypöyksin oman aasinsa selässä takanani. Mutta hyvin päästiin perille, ja Akropolis sieltä avautuvine maisemineen oli sekin juuri niin vaikuttava kokemus kuin oli odotettavissakin. Poika tosin hieman pettyi, kun niitä ritareita ei näkynytkään missään.

Töyssytellessämme samojen tuttujen aasien kyydissä rinnettä alas tajusimme, kuinka tolkuttoman fiksuja olimmekaan olleet saapuessamme paikalle niin varhain – siinä vaiheessa nimittäin koko Akropolis oli jo kauttaaltaan turistimassojen peitossa (jo lipunmyyntiin näytti olevan kymmenien metrien jono, kun me olimme noin tuntia aikaisemmin saaneet kävellä ihan suoraan sisään), ja rinteellä kiemurteli loputon aasiletka – karvaturparuuhka! Myös Lindoksen kylässä havaitsimme, että olipa ollut hyvä idea tutustua siihen puolestaan rauhallisena sunnuntai-iltana – keskipäivällä sekin oli melko tukalan tungoksen vallassa. Muistan jostain lukeneenikin, että Lindos on yksi Kreikan saariston pilatuimmista nähtävyyksistä, joten niille main matkaa suunnitteleville voin tosiaan vinkata, että paikkaan kannattaa tutustua hieman hiljaisempina aikoina, koska se kuitenkin ehdottomasti on tutustumisen arvoinen!

Lindoksen retket riittivät meille loma-aktiviteeteiksi, muun ajan vietimme tyytyväisinä hotellilla. Yksi syy tähän oli tosin myös viikon puolivälissä minuun iskenyt kurkkukipu, joka sitten yltyi täydeksi flunssaksi ja nosti lopulta pienen kuumeenkin (kyllä, matkavarustukseemme kuuluu vakiona myös kuumemittari, enkä katso tarpeelliseksi tätä kummallisuutta kellekään puolustella tahi perustella). Harmittihan se sairastuminen tietysti, mutta toisaalta tuumin, että jos sitä ihmisen sitten pitää kerran viidessä vuodessa kuumeflunssa saada, niin on oikeastaan aika näppärää saada se paikassa, jossa ei muutenkaan voisi oikein muuta tehdä kuin maata rötköttää muiden passattavana! Ja onneksi matkavarustukseemme kuuluu myös todella monipuolinen valikoima erilaisia lääkkeitä (ei, en aio tätäkään selitellä), joita sitten lapoin kursailematta naamaani niin, että pystyin perheen mukana altaalla oleilemaan, vaikka uimiset jäivätkin sitten sikseen. Joten ei se sairastuminen mitenkään varsinaisesti lomaa päässyt pilaamaan. (Sittemmin kotimatkalla kuume nousi, ja kotiin päästyäni hakeuduin lääkäriin, joka diagnosoi taudin keuhkoputkentulehdukseksi; antibiooteillapa se siitä sitten lähti.)

Kaikesta huolimatta tämäkin loma oli siis mitä onnistunein! Lopputunnariksi jaan kanssanne vielä hotellin minidiscon ehdottoman hittibiisin Il cocodrilo come fa, jota kävimme lähes joka ilta kuuntelemassa ja jonka poitsu suomensi osuvasti, että on krokotiili komea (tai koneessa tai kohmeessa). Opa!