Tärkein motiivimme omakotitaloon hakeutumiselle oli halu elää ja hengittää vapaasti, pelkäämättä jatkuvasti häiritsevänsä naapureita. Iso oma piha ja puutarha eivät todellakaan olleet kriteerilistan kärjessä, mutta onhan se tietysti itsestäänselvää, että jos haluaa seiniensä taakse ilmaa eikä herkkiä korvia, sen ilman alla on myös maata ja kasvustoa, jota pitää edes jonkin verran hoitaa. Suhtauduimme pihaan ikään kuin välttämättömään pahaan - se olisi päättymätön työleiri ja vapaa-ajanongelmien lopullinen poistaja, mutta kyllä me siitä välttävästi varmasti selviäisimme.
Mutta niin vain olen ihan korviani myöten rakastunut myös pihaani! On mahtavaa, kun autolla pääsee ajamaan aivan etuovelle katoksen alle (vanhan kotitalomme parkkipaikasta olenkin jo sanonut sanan jos toisenkin, ja yksi sen harmillisista ominaisuuksista oli sijainti suhteellisen kaukana asunnostamme). On mahtavaa, kun kaikki pyykit saa kuivattaa ulkona isossa telineessä aurinkoisiksi ja tuulenraikkaiksi. On mahtavaa ihastella perennapenkin kukkaloistoa (josta on minun ansiotani tasan sen verran, että olen jotenkin ihmeellisesti onnistunut olemaan tuhoamattaa niitä istutuksia) ja seurata hedelmäpuiden ensin kukkivan ja sitten tuottavan hedelmää - nuori omenapuumme näyttäisi tekevän runsaasti oikein terveen oloisia omenoita, ja myös luumusato vaikuttaa tosi hyvältä.
Ja kasvimaa, se se vasta mahtava onkin! Suunnattomaksi riemuksemme tajusimme yhtenä kauniina päivänä, että siellähän oli herneitä, aivan valtavasti juuri täydellisen kypsiä, herkullisia herneitä! Onpa versoihin sittemmin ilmaantunut uusiakin kukkia, saa nähdä, vieläkö tulee toinen satokierros. Perunoiden suhteen olemme olleet täysin omavaraisia koko kesän, eikä sipuleitakaan ole tarvinnut ostaa kaupasta. Porkkanasarassa on kyllä käynyt mystinen kato sen koommin, kun harvennusmielessä ensimmäiset beibit sieltä salaattiin hain, mutta en ole ihan varma, onko kasvustoa verottanut pitkäkorvainen töpöhäntäinen ystävämme vaiko eräs tietty kaksijalkainen pellavapäinen viikari kavereineen... mutta pääasia, että ovat tehneet kauppansa nekin!
Talvella pihatietä kolatessani havaitsin kuusiaidan juurella epämääräistä risukkoa, jonka harkitsin raivaavani pois heti kevään tullen. Kuten arvata saattaa, harkinnan asteellehan se urakka sitten jäi - mutta kerrankin laiskuus palkittiin: kuinka ollakaan, niihin risuihin ilmaantui sittemmin herkullisia punaisia sattumia. Vadelmanversojahan ne olivatkin! Maukkaat kiisselit ja rahkat niistä sai, mutta talven varalle keräsin vadelmat vielä tällä kertaa anoppilasta. Syksyllä appivanhempien olisi tarkoitus siirtää omilta vadelmamailtaan istukkaita myös meille, joten ensi kesänä pitäisi sitten sitäkin herkkua saada omasta pihasta yllin kyllin.
Ja tietenkin rakastan taloa myös sisäpuolelta. Tämä kesä on ollut minulle hyvin raskas, monellakin tapaa. On esimerkiksi ollut hyvin kuluttavaa tehdä töitä perheen lomaillessa ympärillä, ja onhan niitä muitakin ikäviä asioita sydämelle riittänyt. Hyvin usein kuitenkin illalla, saatuani raskaan päivän pulkkaan, otan rennon asennon sohvannurkassa, annan katseeni kiertää avarissa, minulle mieluisin värein sisustetuissa huoneissa, nautin valoisuudesta ja tilan tunnusta ja huokaan itsekseni, että olen minä kuitenkin onnentyttö, kun saan tällaisessa kodissa asua. Minä saan tästä talosta voimaa.
Eilen kävin vielä iltamyöhään tupakalla (ei, minä en suinkaan ole aloittanut tupakointia uudelleen - olen vain lomalla terveistä elämäntavoista!), lepuutin korviani moottoritien turvallisen tasaisessa huminassa ja silmiäni niin turvallisen tutuksi jo muuttuneessa maisemassa, mieltäni siinä kaikessa. Miäs oli asentanut liiketunnistimella varustetun valon etupihaan ja koikkelehti ympäriinsä testaten, mihin asti tunnistimen säde yltää. Tassuttelin sisään, kuuntelin kuinka poika tuhisi tyytyväisenä vuoteessaan. Koira puolestaan pötkötti meidän sängyllämme hyvin raukeana, mutta kun menin makuuhuoneeseen, se katsoi minua mantelisilmillään ja heilutti hennosti häntäänsä, kun rapsutin sen silkinpehmeää turkkia. Oivalsin, että niin paljon kuin minä tätä taloa, pihaa, ympäristöä, kaikkea täällä rakastankin, niin parasta ja tärkeintä on kuitenkin se, että rakkaimpani ovat täällä!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti