Taasko?

Syksy tekee tuloaan. Poika aloitti jo esikoulun ja miäs viettää viimeistä lomaviikkoaan Lapin perukoilla kalastellen. Omenapuut pudottelevat ylimääräisiä hedelmiään maahan, illat pimenevät ja hämärtyvät.

Minua hermostuttaa aina suuresti jäädä yksin vastuuseen vajaavaltaisistamme. En tietenkään haluaisi olla sellainen hysteerinen hermoheikko ämmä, jota ei voi jättää päiväksikään yksin, ja ymmärrän toki, että minun on opittava tulemaan toimeen ilman miästäkin - vaikka suhteemme voikin ihan hyvin, mitä tahansa voi tapahtua, voi tulla eteen tilanne, jossa minun on pakko selvitä omin päineni kaikesta (kop kop puuta, onneksi se mahdollisuus sentään on hyvin epätodennäköinen, mutta mahdollisuus kuitenkin). Ei nyt edes mennä siihen, että osaan hädintuskin hehkulampun vaihtaa eikä kädessäni pysy todellakaan edes ruuvimeisseli, saati sitten järeämmät työkalut, mutta kun jo se vastuu lapsesta ja koirasta painaa minua aivan kohtuuttomasti. Minä kun olen tällainen epätodellisen velvollisuudentuntoinen tyyppi, joka ottaa kaikki vastuunsa suhteettoman vakavasti.

Hyvinhän meillä tälläkin kertaa on mennyt. Olemme käyneet pojan kanssa Ideaparkissa esikoulutarvikeostoksilla (on muuten hyvin vaikeaa oppia sanomaan "koulu" eikä "tarha"), legotapahtumassa ja pomppulinnassa, uimarannalla, kavereiden luona kylässä, olemme yhteistuumin laittaneet hyvää ruokaa, ulkoiluttaneet koiraa, katselleet videoita... Poika on innoissaan eskarin alkamisesta ja minäkin olen yrittänyt totutella tekemään töitä taas kaikessa rauhassa täyspäiväisesti.

Mutta sitten. Eräänä aamupäivänä aloin tuntea ikävää paineen tunnetta ruokatorveni tietämillä. Vähitellen paineen tunne muuttui poltteeksi ja vihlovaksi kivuksi. Tuntui kuin rinta-alassani olisi ollut valtava ilmapallo, joka pullistui pullistumistaan, vaikkei tilaa olisi ollut. Tuntui kuin kylkiluuni räjähtäisivät sirpaleina seinille. Yritin olla pitkälläni, en pystynyt. Istuallakaan ei ollut hyvä. Ympäri kämppää käveleminen helpotti välillä, mutta aina pienen tauon jälkeen kipu palasi uutena aaltona. Pahimmillaan kierin lattialla itkien kivusta. Paniikki alkoi hiipiä puseroon: onko minun pakko lähteä sairaalaan, kuka silloin hakee pojan kotiin, kuka hoitaa koiran?

Pakotin itseni pysymään suhteellisen rauhallisena. Kyseessä oli selvästikin jonkinlainen ruoansulatusperäinen kohtaus, ja kohtauksilla on tapana mennä ajastaan ohi. Päätin odottaa vielä jokusen tunnin, ennen kuin soittaisin tai hakeutuisin yhtään minnekään. Hengitin syvään. Muistin kuulleeni ja lukeneeni sappikohtauksista, joita useimmat sellaisen kokeneet kuvasivat pahimmaksi ikinä tuntemakseen kivuksi, sellaiseksi, jonka rinnalla jäävät synnytyskivutkin toiseksi. Tämä kyllä täsmäsi minun tapaukseeni, joten päätin uskaltautua hieman googlettamaan, kunhan oireet vähän helpottaisivat (vaikka sairauksien googlettaminen onkin yleensä hypokondrikolta ehdottoman kategorisesti kiellettyä puuhaa - mutta mielestäni olin tässä tilanteessa saanut hypokondriani pysymään hyvin kurissa, enhän ollut edes kuvitellut kuolevani, vaikka ei sekään kyllä niissä kivuissa olisi varmaan kummallista ollut).

Ja niin vain kohtaus meni kuin menikin itsestään ohi, jättäen jälkeensä vain palelun, hienoisen tärinän ja kylmän hien, jotka nekin siitä ajastaan asettuivat. Googletuskierros vahvisti diagnoosiani, mutta varmuuden vuoksi tilitin asiaa vielä perhelääkärillekin, ja hänkin totesi, että sappikohtaukseltahan se minun kiputilani tosiaan hyvin vahvasti haiskahti. Hän lupasi kirjoittaa minulle vaivaan sopivaa täsmälääkettä (litalgiinia) ja lohdutti, että kivuliaisuudestaan huolimatta sappivaiva ei ole kuolemaksi, eikä satunnaisen kohtauksen vuoksi tarvitse ruokavaliotakaan välttämättä kamalasti rajoittaa, ellen sitten halua varmuuden vuoksi joitain juuri ennen kohtausta nauttimiani ruoka-aineita varmuuden vuoksi välttää siiheksi, kun saan lääkkeeni. Kieltolistalle räpsähtivät sitten tuore kurkku ja kahvi, kaksi aivan jokapäiväiseen ruokavaliooni kuuluvaa peruspilaria, mikä minua suuresti harmitti. Jatkuvasti sappivaivoista kärsiviähän kehotetaan välttämään kaikkia rasvaisia ja käristettyjä ruokia (grilliherkut!!!), voimakkaasti mausteisia ruokia (eihän meillä muunlaisia tehdäkään!) sekä esimerkiksi perunalastuja (eiiihhh!!!), suklaata (huoh), tuoretta kurkkua ja paprikaa (buhuu), tuoretta leipää (ähyy) jne. Joten totisesti toivon, ettei minusta tule jatkuvasti sappivaivoista kärsivää!!!

Seuraavana päivänä tuli uusi kohtaus, ei aivan yhtä pahana mutta hyvin tukalana kuitenkin. Onnistuin kuitenkin jotenkin hetkeksi torkahtamaan sohvalle istualleni, mutta pian havahduin sietämättömään kutinaan. Kauhukseni havaitsin, että molemmat kainaloni ja nivuseni olivat kauttaaltaan paukuraisen, punoittavan, polttelevan hyönteisenpistomaisen maton peitossa, muutama hajapaukura oli myös kyynär- ja polvitaipeissa ja yksi rypäs ranteessa. Tässä vaiheessa en enää tiennyt, olinko enemmän paniikissa vai raivoissani: minä vain yritin selvitä yh-viikosta puhtain paperein hymy huulilla, ja juuri kun alkoi vaikuttaa siltä, että se onnistuisi, luonto lykkäsi kaiken maailman taudit ja vitsaukset niskaani, että varmasti menisi kaikki pieleen!

Otin sitten taidevalokuvan kainalostani (en nivusestani sentään!) ja lähetin sen sähköpostitse perhelääkärille. Kaivelin lääkekaappia, ja suureksi riemukseni löysin kuin löysinkin sieltä paketillisen antihistamiinia (siinä on totisesti puolensa, että on terveydenhuoltoalan ammattilainen lähisuvussa, pysyy lääkekaappi pullollaan ja jos jotain puuttuu, reseptin saa tarvittaessa nopeasti). Soitin sielunhoitopuhelun rakkaalle ystävälle, ja jo sen puhelun aikana huomasin hämmästyksekseni paukuroiden laskevan ja lopulta katoavan kokonaan!

Perhelääkäri sitten soitti ja kertoi, että kuvan perusteella paukurani olivat ilmiselvää nokkosrokkoa (nokkosihottumaa). Sen aiheuttajaa on hyvin vaikea saada selville, eikä sitä itse asiassa yleensä edes yritetä, hoidetaanpa vain ihottumaa antihistamiinilla ja kortisonilla tarpeen mukaan. Nokkosihottuma voi johtua suunnilleen mistä tahansa: kosketuksesta, hikoilusta, jostain ruoan lisäaineesta, muutoin oireettomasta virustaudista... Minä veikkaan, että minun tapauksessani se tuli ihan silkasta vitutuksesta.

Kun aikanaan kävin sillä psykolla, hän puhui siitä, miten ihminen on psyko-fyysinen kokonaisuus, eli päänsisäiset asiat voivat vaikuttaa fyysiseen terveyteen ja tietenkin päinvastoin. Silloin suhtauduin tähän näkemykseen hieman skeptisesti, mutta nyt alan pikkuhiljaa kallistua sen kannalle itsekin. Minähän olen yleensä harvinaisen terve, en saa edes kausiflunssaa kuin suunnilleen kerran viidessä vuodessa. Ja yleensähän minä olen myös ihan tyytyväinen elämääni (vaikka aina tietysti jotain valittamista löydänkin). Edellisen kerran olen käynyt läpi pitempiaikaisen sairastelukierteen (niitä epämääräisiä vatsavaivoja) toissakesänä, jolloin kärsin mitä ilmeisimmin liiallisen työnteon ja lomattomuuden aiheuttamasta lievästä burn outista; ainakin oireet paranivat parin viikon pakkolevolla. Ja tänä kesänä on taas ollut kaikenlaista kremppaa ja häikkää, kun olen murehtinut ihmissuhdeasioitani, stressannut liian lyhyeksi jääneestä lomastani ja nyt vielä yh-rupeamastani. Ihan kuin tässä olisi vähän kaavantynkää havaittavissa...

Mutta jos nyt jotain hyvää hakemalla hakee näistäkin vaivoistani, niin olenpa niiden ansiosta menettänyt ruokahaluni sangen tehokkaasti - eli pääsenpä näppärästi eroon grillimätön ja siiderintissuttelun seurauksena karttuneista kesäkiloistani. Ja sinänsä se grillimättö ja siiderintissuttelu on kyllä ollut ihan tarpeellistakin, sillä muuten olisi varmaan suolatasapaino ollut ihan vinkurallaan kaiken sen itkemisen ja hikoilun jäljiltä.

Joten mikäs tässä. Tänään vien matalat anoppilaan, miäs kotiutuu yöllä ja huomenna tulee kivoja kavereita kylään. Kyllä tämä tästä. Hyvin menee. Hunky dory.