sunnuntai 26. joulukuuta 2010

Oi joulu

Jouluhan tulee aina ajallaan, kerran vuodessa, odotti sitä tai ei, oli valmis tai ei. Minä kyllä odotin innoissani, mutta valmiudesta en ollut ihan vakuuttunut. Aatonaattona soittelin uusäidille, kyselin viime hetken vinkkejä kinkunpaistoon ja tilitin vähän jännityksestänikin. Tyypilliseen tapaansa uusäiti lähes tuohtui ja pani minut hyvin painokkaasti ruotuun:

- Kuuleha sie, nyt sie lopetat tuollase stressaamise tykkänää! Teil on leikki-ikäne laps ja koira, ei kukkaa kuvittelekkaa ettei teil yhtää karvaa tai lelua missää olis, mut kyl teil siistii on. Ja ruoka on hyvvää, kyl siit mahan täytee saa, eikä varmast kese lopu. Sie kuule istut alas ja keskityt nauttimmaa siit kaikest, hyväst ruuvast ja perheest ja joulust. Muistat nyt tän, et oot vaa ja nautit, onko selvä?!?

Selväksi tuli. Ja kinkustakin tuli hyvien ohjeiden ansiosta ihan oikean näköistä. Olin siitä hyvin tohkeissani: minä osasin tehdä joulukinkun! (Kyynisimmät toki voivat tässä kohden kysyä, kuinka vaikeaa on työntää lihaköntti uuniin ja kiskoa se sitten sieltä ulos, kun paistomittari näyttää määrättyä lämpötilaa, mutta yhtä kaikki minulle se oli Suuri Saavutus, elämäni ensimmäinen Ihan Itse paistettu joulukinkku!)

Aattona tulivat appivanhemmat. Ihastelivat joulukuustamme, joka kyllä ihan oikeasti olikin varmasti maailman kaunein ja tuuhein, ja juuri sopivalla määrällä valkoisia ja kullanvärisiä koristeita aivan upeaan juhla-asuun puettu. Ja appiukkokin malttoi koko illan olla huomauttamatta siitä, että se kieltämättä oli vähän vinossa.

Asianmukaisella hartaudella kuuntelimme joulurauhan julistuksen, nautimme glögit, pasteijat ja tortut. Kuuntelimme joululauluja ja laitoimme saunan lämpiämään.

Monelle käynti hautausmaalla on yksi joulun kohokohdista. Minä en usko kivipaaden ihmissielua edustavaan voimaan, joten en ole tätä perinnettä koskaan oikein omakseni tuntenut, vaikka ovathan ne hämärtyvässä jouluillassa kynttilämerenä hehkuvat hautausmaat toki huikaisevan kauniita. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö poismenneiden läheisten muisto minulle tärkeä olisi, myös ja varsinkin jouluna - minä vain koen, että tärkeintä on aidosti ajatella ja muistaa heitä, sydämissämme he ovat läsnä, missä ikinä olemmekin. Siksi sytytimmekin ihan vain omaan pihaan hautakynttilät minun veljeni, äitini, ukkini, miähen mummojen ja vaarien ja kaikkien läheisten, tärkeiden ihmisten muistolle.

Joulusaunassa meitä odotti hieman ikävämpi yllätys: suihkun kylmävesiputki oli jäätynyt umpeen! Vähän tietysti hermostutti, onko se putki nyt sitten haljennut juuri siihen ainoaan aikaan vuodesta, jona ei takuulla saa minkäännäköistä ammattilaista apuun. Värähtämätön vesimittari kuitenkin rauhoitti mielemme sen suhteen, että mitään katastrofaalista vedenpaisumusta ei talomme uumenissa ollut meneillään, ja onneksemme uudehkoon taloomme on aikanaan pykätty kaksi suihkua, joten ihan puhtoisina pääsimme joulupöytää kattamaan.

Ja se kinkku tosiaan maistuikin ihan oikeanlaiselta, todella herkulliselta! Kuten myös laatikot ja kalat (kuulemma) ja salaatit ja kaikki. Ja minun pokkani piti värähtämättä siinäkin vaiheessa, kun appiukko kaatoi olutta punaviinilasiin. Totta se uusäiti kyllä turisi - turhia olivat suorituspaineeni, pahemman kerran ylitäyttä vatsaa ähkyen siitä pöydästä jokainen nousi. Paitsi poika, joka ei joulupukin odotukseltaan paljon malttanut syödä.

Palkittiinhan se odotus vihdoin: joulupukki rimpautti ovikelloa. Tosin nähdessään sen lahjavuoren hän joutui toteamaan, että jos hän niitä jäisi jakamaan, hän ei mitenkään ehtisi kaikkiin muihin koteihin, joten hän jätti vain lahjat ovelle ja jatkoi matkaansa. Jaoimme siis pakettimme itse. Kilttejä oltiin oltu, antimet olivat runsaat ja mieluiset. Lapsi ei saanut mitään turhaa krääsää, eikä aikuistenkaan paketeissa mitään hervottomia ylilyöntejä ollut. Pojan mukaan paras lahja oli diabolo (sellainen jonglöörausvehje), ja legot, ja autoradan laajennusosat, ja ihan kaikki muukin, paitsi ne villasukat ja pyyhe.

Ajastaan poika malttoi kuin malttoikin käydä yöpuulle, me aikuiset istuimme vielä rupattelemassa ja tunnelmasta nauttimassa pitkälle yöhön. Kerrankin olin hyvilläni myös siitä, että (taas, väliaikaisesti toki vain) tupakoin: kun siinä istuin itsekseni verannalla polttelemassa ja katselin pimeydessä tuikkivia hautakynttilöitä, huomasin ajattelevani äitiäni.

Voi äiti, sinä olisit nyt iloinen ja ylpeä, tämä joulu on ollut ihan täydellinen. Minä tein sen, minä osasin tehdä joulun!!!

Tuntui mukavalta ajatella äitiä lämpimästi. Vaikkakin tuo ajatus on itse asiassa aika hoopo. Miten niin minä osasin tehdä joulun, eihän joulua tehdä! Joulu ei ole pölyttömissä kaapinnurkissa, kuusenoksilla, ruokapöydässä tai lahjapaketeissa - joulumaa kun jokaiselta löytyy sydämestä!

* * *
Tällä joulukuvauksellani osallistun pakinaperjantain joulu-haasteeseen ja toivotan kaikille lukijoille jouluisen rentoa, seesteistä, iloista ja onnellista mieltä myös koko tulevaksi vuodeksi!

5 kommenttia:

arleena kirjoitti...

Tunnelmallinen joulupakina. Joulu asuu tosiaan sydämmessä.

Hyvää uutta vuotta 2011 sinulle.

Liplatus kirjoitti...

Kiitos mukavasta kirjoituksesta.

Lähellä voi ajatuksin muistoin olla, vaikka on kaukana. Tarkoitan vaikkei läheisen haudalla olekkaan.

Careliana kirjoitti...

Kiitos arleena ja Liplatus!

Lastu kirjoitti...

Jouluusi eläydyin täysillä. Joulu joka on hyvä, viitoittaa tietä seuraavaan jouluun, valona loistaa.

Careliana kirjoitti...

Kiitos Lastu! Toivottavasti jouluni oli sinulle yhtä miellyttävä kokemus kuin minulle! :)