Linkin Park esiintyi siis Helsingin Kaisaniemessä torstaina. Olimme jo aikaisemmin ehtineet miähen kanssa hankkia liput perjantaiselle Bon Jovin stadionkeikalle, joten siitä sukeutuikin sitten musiikkipitoinen minikaupunkiloma meille, ja toisen kaverin kautta järjestyi vieläpä erittäin edullinen hotellimajoituskin (kaverit ovat kyllä mahtava juttu!).
Ja voi kyllä, Linkin Park osoittautui totisesti kaiken sen ennakko-odotuksen arvoiseksi! Mahtava musiikki otti otteeseensa heti ensisoinnuista alkaen, basso resonoi rinta-alassa sekä konkreettisesti että kuvaannollisesti, kun hittibiisi toisensa jälkeen vei mukanaan. Ja voi pojat, miten loistava oli musisoinnin taso! Hetken jo epäilin, tuleeko keikka playbackina, niin uskomattoman puhtaasti soivat sekä soittimet että laulu. Mutta toisaalta esiintymisessä oli mukana myös aivan mielettömästi tunnetta, energiaa, latausta, raivoakin - ihmettelen, jos joku tarvitsi sitä mukavasti paistellutta ilta-aurinkoa välttyäkseen kylmäksi jäämiseltä!
Olimme muutamankymmenen metrin päässä lavasta, joten kuvien tekninen laatu ei päätä huimaa; siinä sai pokkarikameran digitaalinen zoomi venyä äärimmilleen, ja alkuillasta vielä vastavalokin vaikutti asiaan, mutta eiköhän niistä jonkinlaista käsitystä tunnelmasta saa. Laulaja Chester nakkeli yleisöön kiitettävästi tavaraa - ainakin kaikki Gatorade-pullonsa yhden hörpyn jälkeen sekä useamman paidan - mutta valitettavasti meille asti ei lahjoja lentänyt. Tulin jälkeenpäin poikani kuullen todenneeksi, että jos minä olisin sattunut Chesterin paidan nappaamaan, en varmasti ikinä pitäisi päälläni mitään muuta. Miksi, ihmetteli lapsukainen tietenkin. No siksi koska tuo setä on, köhh, varmasti maailman toiseksi ihanin setä heti meidän isin jälkeen... Jos me tekisimme miähen kanssa Frendeistä tutun listan julkkiksista, joiden kanssa saapi hengailla ilman että sitä lasketaan pettämiseksi, tämä Chester olisi kyllä minun listani kärjessä. Ja itse asiassa näin äkkiseltään ajateltuna luulen, ettei sillä listalla tarvitsisi muita ollakaan... (paitsi ehkä bändikaveri Mike)
Ja ihanista sedistä puheen ollen, nyt seuraakin ihan vilpitöntä ylistystä omalle oivalle aiviopuolisolleni. Perjantainahan meillä oli koko päivä aikaa nauttia pääkaupunkiseudun antimista, ja tietysti ohjelmassa oli myös shoppailua. Ostoskeskuksessa hajaannuimme, mutta ensimmäisen ostospyrähdyksen jälkeen tavatessamme mahtava miähekkeeni huolehtivaisesti varmisti, olinhan huomannut, että kompleksissa oli myös Esprit-myymälä (en ollut, koska olin juuttunut Vero Modaan ja JC:hen heräteostoksia tekemään), ja kiltisti johdatti minut sinne, vaikka se tietysti merkitsikin ostoskierroksen venähtämistä merkittävästi pidemmäksi. *irtopinnakopan ropinaa*
Seuraavaksi ilahdutimme miähen vanhaa isotätiä viemällä hänet torikahville. Tämä pieni ele merkitsi yksinäiselle vanhukselle silminnähden aivan valtavasti, ja siitä tuli meillekin yhtä aikaa hyvä ja haikea mieli. Voi kunpa voisimme useammin käydä häntä tervehtimässä ja auttelemassa!
Kahvitauon jälkeen superpuoliso lähti seurakseni Hugo Simbergin näyttelyä katsomaan. Navigaattori eksytti meidät johonkin ilmeisesti puu-Käpylän kapeille kaduille sompailemaan, mutta lopulta kuitenkin löysimme kohteeseen. Itse näyttelyn katsomiseen meni sitten lopulta varmaan vähemmän aikaa kuin perille löytämiseen - tauluja ei ollut näytillä kovinkaan paljon, mutta kauniitahan ne sitten tietysti olivat.
Perjantai-iltana oli sitten ohjelmassa se Bon Jovi. Olin (esi)teininä aika suurikin yhtyeen fani, ja ihan hyvin ne hitit mielestäni ovat aikaakin kestäneet, ja odotinkin nostalgian täyteistä iloista yhteislauluiltaa. Valitettavasti sää ei tällä kertaa suosinut stadionyleisöä; Bon Jovin sanoin "Eilen istuskeltiin ihastelemassa hienoa kesäiltaa mutta tänään ollaan sitten suihkussa 42 000 parhaan kaverin kanssa." Meillä oli keski-ikäisesti paikat tukevasti katoksen alla, joten pysyimme kyllä aivan kuivina, mutta yllättäen itse keikka jätti hieman kylmäksi. Kaikki propsit kyllä Jon Bon Joville ja Richie Samboralle, jotka kirjaimellisesti laittoivat itsensä likoon ja esiintyivät taivasalla ollen loppujen lopuksi aivan yhtä likomärkiä kuin kentällä joranneet katsojatkin. Ja toki Bon Jovi tuntui kiitettävästi antavan kaikkensa ja otti yleisönsä ammattilaisen elkein. Täytyi siinä kyllä sadetakin huppua nostaa kaverille - karvaa vaille viisikymppiä ikää mittarissa, mutta kyllä lähti haara-perushypyt kuin kengurulta, ja kelpo laulu samaan aikaan. Saa kokeilla kotona... Richie Sambora sen sijaan ei tuntunut ihan huipputerässä olevan, mutta propsit hänelle sentään siitä, että oli ylipäätään päässyt paikalle katkaisuhoitonsa jälkeen.
Minun näkökulmastani keikan suurin miinus tuli soittolistasta. Alun mukaansatempaavan hittikavalkadin jälkeen pitkä pätkä kaikkiaan lähes kolmituntisesta setistä omistettiin bändin uudemmalle tuotannolle, joka on minun makuuni turhan "aikuista" (tiedostan, että musiikkimakuni on suurelta osin suorastaan kiusallisen teini), sellaista "have-a-nice-ränttätänttä"-kamaa, kylläkin hyvin tehtyä mutta minusta auttamattoman pitkästyttävää.
Perjantai-illasta jäi siis hieman valju maku suuhun - mutta ei missään nimessä paha kuitenkaan! - mutta kokonaisuutena minilomamme oli vallan mahtava! Kyllä nyt taas jaksaa työsorviakin jonkin aikaa pyöritellä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti