keskiviikko 5. lokakuuta 2011

Ei kauniimmasta väliä

Syksyn väriloistossa kyllä totisesti silmä ja sielu lepää! Näinä hehkuvan aurinkoisina syyspäivinä onkin ainakin meikäläisen sielu suorastaan ahminut maisemaherkkua. Tajusin haltioituvani näistä paikallisista ruskanäkymistä aivan samaan tapaan kuin Hongkongin kaupunkisilhuetista jokin aika sitten. Kyllä kuulkaa maailmassa on monenlaista kauneutta! Ja kauneus on ihana, voimauttava asia.



Juoksuinnostukseni on edelleen voimissaan, pahen... siis paranee vain. Nyt olen jo höyrähtänyt sellaiselle tasolle, että kuljettelen uudenuutukaisia, tohkeudella hankittuja juoksuvarusteitani jo anoppilassakin mukana. Minun anoppilanihan on yleisesti ottaen sanalla sanottuna paratiisi, paikka, jossa saa totaalisesti unohtaa kaikki arjen huolet ja velvoitteet ja heittäytyä täydellisenä amebana nauttimaan täysihoidosta (tarjoukset esim. ruoanlaittoavusta torjutaan yleensä ystävällisesti heti kärkeensä) sekä ympärivuorokautisesta lapsenviihdytyspalvelusta. Minulla vain tuppaa siellä välillä käymään jo aika pitkäksi, kun miäs viettää jokaisen liikenevän hetken järvellä kalastaen, appivanhemmat touhuavat pihatöissä yms. talon puuhissa ja poika on joko isänsä tai isovanhempiensa seurana. Joten olen hoksannut, että mikäpä sen mukavampi ajanviete kuin pitkin maaseutua juoksentelu!

Näin tein esimerkiksi viime perjantaina, joka olikin mahtavan aurinkoinen ja ennätyslämmin syyspäivä. Koska olen totaalisen suuntavaistoton ja pystyn loistavasti eksymään vaikka suoralla tiellä, minulle on rautalangasta vääntäen selitetty sopivan mittainen (n. 5 - 6 km) lenkki, joka kulkee suurimmaksi osaksi ihanaa koivu- ja kuusikujaa peltojen lomassa (ei nyt mennä siihen, että ensimmäisellä yrityksellä onnistuin kyllä eksymään tälläkin reitillä, mutta löysin takaisin lähtöpaikkaani joka tapauksessa ja tulin juosseeksi ihan kelpo lenkin silti)

Siellä minä sitten hölkkäsin, annoin maisemien lumota itseni enkä oikeastaan edes tajunnut juoksevani. Yhdessä kohtaa aivan tien vieressä oli hevonen pienessä piha-aitauksessa. Kuullessaan minun lähestyvän se nosti hetkeksi katseensa heinäpaalistaan ja vilkaisi minua lempeästi. Sinultapa se tämä juoksemishomma kyllä sujuu paljon sulokkaammin, tuumin. Hevonen oli mitä ilmeisimmin samaa mieltä, painoi turpansa takaisin heinään ja jatkoi murkinointiaan. Minä juoksin kevein jaloin lenkin loppuun ja yllätin anopin totaalisesti kirmatessani rajulla hurmioituneella kirillä takaisin pihaan jo puolen tunnin kuluttua. ("Juoksikko sää koko sen matkan?" - ehh no vähän vaikea siinä oli liftatakaan kun ei sillä tiellä saa autolla ajaa...)

Puolessa tunnissa olikin rantasauna ehtinyt lämmetä juuri minulle sopivaksi, lempeän lämpimäksi ja kosteaksi mutta ei liian kuumaksi (olen perverssi saunoja, tiedän, en kestä kuumia löylyjä - tai no, rehellisesti sanottuna en kestä löylyä ollenkaan, ja siksi saunonkin mieluiten yksin). Pukuhuoneessa rätisi ja tuoksui takka. Oikaisin pitkäkseni lauteelle, venyttelin ja rentoutin lihaksiani kiitokseksi hyvin tehdystä työstä, peseydyin, kietouduin pyyhkeeseen ja istuin pukuhuoneeseen nauttimaan yhden skumppasiiderin takkatulta tuijotellen.

Silloin ajattelin, että kovin paljon täydellisempää olotilaa ei ihmisellä varmasti voi olla!






Jonkin ajan kuluttua rantautuivat miäs ja poika kalareissultaan saaliinaan pojan ennätyskala, komea 3,5-kiloinen hauki. Aurinko oli jo painumassa mailleen mutta lapsen silmien loiste valaisi tienoon vielä kertaalleen.

Tuollaisina päivinä sitä muistaa, että ei tämä elämä lopultakaan pöllömpi juttu ole...

(Kuvat ovat hotelli Tallukasta, paikasta joka on aika lailla keskellä ei-mitään, mutta maisemat ovat kyllä kohdallaan!)

4 kommenttia:

Tanja kirjoitti...

Siis Tallukasta voi löytää jotain hyvääkin! Maisemat varmaankin on kyllä ainoa.

Careliana kirjoitti...

Heh, pakko myöntää että vähän samaa mietin itsekin... Mutta ne maisemat kyllä tosiaan kompensoivat paljon!

Eloise kirjoitti...

Olipas aivan hurmaavan kiehtova kertomus...aivan kuin olisin ollut tuolla juoksulenkillä itsekin mukana :). Kostean saunan lempeä leyhähdys tuntui täällä asti...

Careliana kirjoitti...

Oi, kiitos Eloise! Oli se tosi ihana kokemuskin, hyvä jos välittyy lukijallekin!