- Onkos äiti vähän niinku Tonttu Torvinen?
- No et ku sä oot sellanen puutarhatonttu, niinku siinä yhdessä mainoksessa sanottiin, sellanen jolla menee puutarhassa kaikki pieleen!
- Ehh no totta kyllä sekin... Mutta hei! Entäs kun näin talvella ei ole siellä puutarhassa mitään tonttuiltavaa, niin ehkä me puutarhatontut voitais aina jouluksi mennä pukin avuksi, kiireapulaisiksi!
Niin tai näin, kukat ovat puutarhatontuillekin tärkeä osa joulutunnelmaa.
Tonttu on ylpeä, kun tämäkin ystävättären marraskuun lopussa tuoma kaunotar säilyi kuin säilyikin jouluun asti näin kukkeana!
Opp, amaryllis!
Anopin tekemä mahtava asetelma kyynelehti surkeaa joulusäätä.
Joulu on uskonnottomallekin monella tapaa harras juhla. Vaikka usein olenkin korostanut, että kannan poismenneiden läheisteni muistoa ensisijaisesti sydämessäni enkä usko kivipaaden ihmissielua edustavaan voimaan, on jouluaattona kirkkomaalla kuitenkin aivan erityinen tunnelmansa. Myös lumettomana, kestoharmaana jouluaattona.
Tuo kaunis kappeli katsoo, kun haudoille ihmiset käy...
Hyvää joulua äiti, ja muutkin rakkaat, jotka ovat mukana enää muistoissamme! Vielä hartaampaan tunnelmaan olisin varmaan päässyt, jos olisin oikein muistanut ottaa ne kynttilät hautausmaalle mukaani... (otin siis vain appivanhempien läheistensä muistolle varaamat kynttilät mutta unohdin omani autuaasti kotiin) Onneksi kälykkeeltä riitti yksi ylimääräinen kynttilä lainaksi, ja kyllä siinä auttamatta silmä kostui, kun äidille toivotukseni lähetin. Ja sydämestäni toki muistin myös ukkia, velipoikaa ja kummitätiä.
Kaiken sen hartauden - joulurauhan julistuksen, hautuumaan, saunan ja aterioinnin - jälkeen koitti kaupallisuuden vuoro.
Onks mulle mitään?
No olihan siellä.
Tosin olisi saattanut jäädä herkkulahja antamatta, jos olisimme kristallipallosta päässeet kurkistamaan, mitä jouluyönä olikaan tapahtuva...
Ajastaan kömmimme yöpuulle itse kukin. Meidän poika majoittui omaan huoneeseensa, appivanhempien makuuhuoneessa nukkui miähen veli perheineen - heillä on reilu puolivuotias vauva - ja appivanhemmat puolestaan majoittuivat kolmanteen makuuhuoneeseen vuodesohvaan; appiukko, jolla on aivan siunatut unenlahjat, oli torkahtanut jo sohvalle ja siirtynyt siitä punkkaansa varmaan puoliksi unissakävellen. Minä, miäs ja koira suunnistimme ulos aittaan nukkumaan, ja anoppi jäi vielä huolehtimaan kaikki valot sammuksiin ja ovet lukkoon. Vasta aamulla saimme kuulla, kuinka yö olikaan meidän lähtömme jälkeen jatkunut:
Anoppi ryhtyi kömpimään pimeässä omalle puolelleen vuodesohvaa - kunnes n. puolimatkassa hän havahtui sellaiseen litsis-lätsis-ääneen ja -tuntemukseen. Meidän armas karvanakki se oli jossain vaiheessa illan hämyssä käynyt lirauttamassa lätäkön sinne appisten sänkyyn!!! Siinä se anoppi sitten kiikutteli peittoja pyykkikoneeseen ja mietti päänsä puhki, missähän sitä yönsä nukkuisi. Vieressä appiukko veteli sikeitä autuaan tietämättömänä vuoteen toisen puoliskon tulvaongelmista, eikä anoppi viitsinyt edes yrittää harvinaisen syväunista puolisoaan hereille tyrkkiä. Kaikki varapeitot ja -tyynyt olivat siinä huoneessa, jossa pikkuvauva oli juuri saatu uinahtamaan. Meidän poitsun vuodesohvassa olisi kyllä ollut toinen puolikas vapaana, mutta mummin ilmaantuminen olisi saattanut sotkea hänen pasmansa sitten loppuyöksi. Lopulta aina yhtä neuvokas anoppi päätti rehata sohvasta istuintyynyt sinne vierashuoneen lattialle patjakseen, haalia jostain koristetyynyä päänsä alle ja vetää pissanpaisumukselta onnekkaasti säästyneen päiväpeiton päälleen.
Kun kuulin tarinan aamulla, olin aika valmis vajoamaan maan alle tai vähintäänkin kuoppaamaan tuon halavatun karvakuonon sinne, ja suhteellisen syvälle. Mutta onneksi minun anoppini on ihan oikeasti varmaan maailman herttaisin ja hyväntahtoisin ihminen - hän ihan vilpittömästi hekotteli maha kippurassa kerratessaan yöllistä seikkailuaan. Pääsinpä sitten vähän niinku jouluretkelle! Retkellepä tosiaan niin, melkeinpä niin kuin oljille, kun ei ollut sijaa majatalossa... (ties vaikka miäs kohta saisi vielä uuden veljen...)
Tällaisesta kaikesta - ja paljosta muusta - syntyi joulu kultainen!
3 kommenttia:
niin ne pienet karvajalat järjestävät jännitystä kaksijalkaisten muuten niin tylsään ja yksitoikkoiseen joulunviettoon :)... Meillä kävi mustavalkoinen kinkunnappaaja viime jouluna kaivertamassa kinkun kylkeen kuononsa kokoisen reiän ja siitä ei niin viisastuneena kinkkua hävisi tänäkin vuonna sen Mustavalkoisen vatsalaukkuun... tällä kerralla valmiiksi leikattuja siivuja. Tänä jouluna meitä piristi myös perheeseen kuulumaton nelijalkainen - kuusen mukana autoomme tuli metsähiiri, jonka emme nähneet autosta poistuvan, kaiketi silti löysi tiensä ulos autosta... Eipä hiiren mahdollinen majailu ole tosin enää meidän ongelma, kun vaihdoimme auton uudempaan versioon eilen...
Kiitos kommentista Eloise! Kiva kuulla, että muutkin karvakuonot osaavat järjestää ohjelmanumeroita.
Huh, hiiri! Olen kyllä kuullut juttuja joulukuusen kätköistä asuntoon säntäävistä oravistakin, mutta olen luullut niitä urbaaneiksi legendoiksi. Metsähiiret ovat kyllä aika kauniita eläimiä, anoppilassa sellainen käy silloin tällöin lintulaudalla, on aika söpönen isoine korvineen ja pitkine viiksineen (niin kauan kuin pysyttelee ikkunan paremmalla puolella!).
Se oli kyllä suloinen! Mutta pikkuisen karmi ajatus lähteä ajamaan autolla...jospa se kohta säikäyttää kiipeämällä jalkaa pitkin ylös...hui!
Lähetä kommentti