Minä, äiti

Eilinen äitienpäivä sai minut(kin) miettimään omaa äitiyttäni. Millainen äiti olen osannut lapselleni olla? Minkähänlaisia muistoja pojalle lapsuudestaan jää, millaisena hän kokee minut, meidät, kun sitten joskus aikuisena varhaisvuosiaan muistelee?

En koskaan kuvitellutkaan, että äitiys olisi silkkaa lastenleikkiä. Tai vastaavasti voisi sanoa, että uskoinkin äitiyden olevan pitkälti lastenleikkiä – ja olen myös aina tiennyt, että lastenleikki ei ole minun juttuni! Kuten edellisessä postauksessa totesin, olen pojalleni kyllä lukenut, pienestä pitäen ja vielä näin "isonakin", ja samoin olen hänelle varmasti riittämiin laulanut, tuutulauluja ja leikkilauluja ja viihdykelauluja, lastenlauluja ja iskelmää ja rokkia ja kansanlauluja ja kaikkia mahdollisia lauluja – MUTTA leikkinyt en ole. Minä nyt vain en leiki, en osaa leikkiä, en ole enää vuosiin osannut enkä ole katsonut tarpeelliseksi edes äitiyden myötä opetella. Sama pätee kaiken maailman askarteluun ynnä muuhun käsillä tekemiseen: vaikea on sellaista lapselle opastaa, mitä ei itsekään osaa eikä varsinkaan halua tehdä. Pakolliset onnittelukortit ja virpomavitsat ollaan väännetty, useasti tippa linssissä sekä äidillä että pojalla, ja vaikka se Ihan Itse Tehty lopputulos sitten loppujen lopuksi useimmiten tuntuukin ihan palkitsevalta, ei siitä kyllä pienintäkään innon kipinää jatkoa ajatellen ole syttynyt.

Minä olen lukeva, laulava, rupatteleva ja kärsivällisesti kaiken maailman käsitteitä selittävä äiti. Minä en ole leikkivä äiti. Jos tästä pojalle traumoja jää, hänen täytynee sitten vain aikuisena rojahtaa lanttumaakarin sohvaan parkumaan, että ei se äiti ikinä kanssani lelutraktorilla automatolta lunta kolannut, äiti se vain hoilasi Eye of the Tigeriä ja selitti, mitä Metallica tarkoittaa laulaessaan että Nothing Else Matters, bu-huu… Jos näin käy niin voinpa ainakin todeta, että olipahan harvinaisen oikea ratkaisu pitäytyä kiinalaisessa perhepolitiikassa koskaan edes harkitsematta yhtään tämän suurempaa perhettä!

Mutta en minä oikeasti usko, että kovin pahasti olen onnistunut lastani traumatisoimaan. Kyllä minä kaikesta huolimatta uskon, että ne tärkeimmät asiat, jotka olen hänelle halunnut tarjota, olen myös pystynyt tarjoamaan. Niistä tärkeistä asioista yli kaiken nousee turvallisuus. Olen melko varma, ettei lapseni ikinä ole tarvinnut pelätä tai murehtia sitä, mitä huominen päivä tuokaan tullessaan. Hän on saanut elää kaikessa rauhassa luottaen itsestäänselvästi siihen, että nälkäänsä saa kelpo ruokaa, puhtaita ja säähän sopivia (ja myöskin väreiltään yhteensopivia!) vaatteita on päälle puettavana, oman kodin seinät ja oma pehmeä sänky ovat aina turvana, äiti ja isi ovat olemassa, hoitavat ja rakastavat, niin lastaan kuin toisiaankin. Minusta noilla asioilla pötkii jo aika pitkälle! Se, että olemme pystyneet lasta viemään myös ulkomaanmatkoille, urheilu- ym. harrastuksiin ja monenlaisiin muihin rientoihin, on toki plussaa, mutta minun mielestäni siltikin melko toisarvoista. Laatuaika on tullut hyvän arjen päälle, ei sen sijaan!

Lisäksi olen halunnut tietenkin opettaa lapseni erottamaan oikean ja väärän sekä kunnioittamaan muita ihmisiä. Tämä viimeksimainittu ominaisuus nyt on arvatenkin uhmaiän myllerryksessä hieman vielä hakusessa, mutta panen toivoni siihen olettamukseen, että kerran mielen sopukoihin kylvetty siemen voi muhia pitkäänkin, ennen kuin sitten lähtee itämään ja kantaa hedelmää. Kyllä minulla itsellänikin aika kauan kesti, ennen kuin ymmärsin moniakaan vanhempieni tolkuttamia viisauksia;  esimerkiksi se siivoamisesta nalkuttaminen on mennyt toden teolla perille vasta nyt, kun tuskailen oman lapseni henkilökohtaisen luonnonkatastrofialueen kanssa… Mutta hei, äiti, jos olet vielä kuulolla, missä ikinä nyt sitten oletkin, niin ollos tyytyväinen: nyt olen valmis myöntämään, että olit silloin sen siivousasian suhteen oikeassa! 

 

Minä olen luonnostani itseäni kohtaan sangen ankara, pidän rimani hyvin korkealla enkä ole kovinkaan paljon täydellisestä vajaaseen tyytyväinen. Mutta jos minun pitäisi omasta äitiydestäni kouluarvosana antaa, se olisi ehkä nippa nappa 8. Ja tässä nimenomaisessa oppiaineessa se on minusta oikein hyvä numero!

Vaan mitäpä sanoo se todellinen, suurin, ainoa ja oikea asiantuntija tästä asiasta? Millainen äiti minä poikani mielestä olen?

- Ärhäkkä! [pieni tauko] Ja useesti kyllä aika tiukka. Välillä ihan älyttömän ärsyttävä. [taas tauko] Mutta välillä ihan älyttömän kaunis ja ihana. Ja hyvä ruuanlaittaja. Joo, siinä ne tärkeimmät niinku.

Vahva kasi. Kyllä sillä pärjää.