torstai 2. elokuuta 2012

Urheiluhenkeä

Minähän olen tunnetusti aivan järkyttävän päämäärätietoinen ja kilpailuhenkinen tyyppi. Kun kaverini saivat kuulla, että olin alkanut käydä juoksulenkeillä, huomattavan monen ensireaktio oli vitsailla, joko piankin ajattelin maratonin vetäistä.

Tämä herätti minussa itse asiassa hyvinkin vahvoja ajatuksia ja tuntemuksia. Tajusin, että en ikimaailmassa halua pilata liikuntaharrastustani yhtään minkäänlaisilla tulos-, matka- saati kilpailutavoitteilla. Nimenomaan siksi, että olen niin järkyttävän päämäärätietoinen ja kilpailuhenkinen tyyppi. Vihaan häviämistä. Ja jos jotain tavoitteita tai kisoja ottaisin, niin siinähän olisi aina se riski, etten saavuttaisi niitä tavoitteita tai voittaisi niitä kisoja. Ja se tuntuisi kurjalta. Enkä halua, että mikään liikuntaan liittyvä tuntuu minusta kurjalta! Haluan, että ainoa mittari liikuntasuorituksilleni on oma oloni sen session jälkeen - ja sehän on lähes poikkeuksetta erinomainen. Voitan ihan joka ainoa kerta, kun voitan väsymyksen, maitohapot, hengästymisen... tai jo pelkästään sen luontaisen halun juurtua sohvannurkkaan kyynärpäitä myöten sipsipussissa. Ja voittajan on helppo hymyillä - ja motivoitua liikkumaan lisää!

Mutta meninpä sitten kuitenkin vipuun.

Meidän poitsu on kesän mittaan käynyt yleisurheilukoulussa, ja hänelle tarjoutui tilaisuus osallistua seuran mestaruuskilpailuihin. Ohjelmassa oli mm. 800 metrin juoksu. Koska poika ei ollut koskaan ennen kyseistä matkaa - tai mitään muutakaan kestävyysmatkaa - juossut, päätimme lähteä etukäteen hieman kokeilemaan, kuinka pitkä matka se onkaan ja kuinka sitä siis kannattaa juosta. Minä lupasin lähteä hölköttämään pojan vierellä. En ollut itsekään koskaan ennen juossut moista matkaa, mutta  tuumasin, että koska minulla kuitenkin on merkittävästi pidemmät jalat kuin junskarilla, eli hän saa ottaa melkein kolme askelta siinä kun minä otan yhden, ja isommat keuhkotkin minulla aikuisella tietysti on, pystyisin peesailemaan poitsun mukana alkulämmittelyteholla.

Lähdimme liikkeelle. Poitsu säntäsi vauhtiin jättäen minut kirjaimellisesti pölypilveen köhimään ja huutelemaan, että hei, tätä pitäisi jaksaa kaksi ja puoli kierrosta (kyseessä oli tiilimurskapäällysteinen 300 metrin rata). Totesin, etten mitenkään pystyisi ottamaan häntä siihen hätään kiinni, mutta etenisin omaa tappavan tasaista tahtiani ja poimisin hänet kuin kypsän marjan sitten kun hän hyytyy, ja siitä hän oppisi parempaa vauhdinjakoa seuraavalle kerralle. Just joo. Puolentoista kierroksen jälkeen huutelin jo tarkkailijana toimivalle (ja naurusta korkeushyppypatjalla kieriskelevälle) miähelle, että eikö tuo herrajjesta hyydy ikinä. No ei hyytynyt, ei, vaan otti vielä hurjan loppukirinkin. Minä vedin lopulta itseni aivan piippuun - ja hävisin lapselleni melkein sata metriä!

Oikeasti, olihan se aika hupaisaa. Tietenkin virallinen selitys oli, että poika vain on ihan sairaan nopee (eikä siis suinkaan äiti ole ollenkaan hidas), mutta kyllä vain jäi moinen typerä pikkujuttu minua kaihertamaan. Hiljaa mielessäni toivoin, että poikani pyrähtäisi niissä kisoissa tyyliin ikäluokkansa maailmanennätyksen, johon verrattuna se minun rämpimiseni näyttäytyisi jo hieman kunniakkaammassa valossa.

Poika pärjäsikin siinä juoksussa sitten tosi hyvin: hän oli parinkymmenen juoksijan joukosta hienosti seitsemäs ajalla 3.28 ja osia. Eli nuo tuollaiset alakouluikäiset nyt vain oikeasti menee aika hemmetin lujaa! Olkoon vain lyhyet jalat ja pienet keuhkot, mutta onhan niillä tietysti paljon vähemmän massaakin juoksutettavanaan...

Sittemmin poika juoksi yleisurheilukoulussa Cooperin testin: tulos 2 300 m. Saa lähteä viivalle, totesi miäs, joka ikänsä urheilleena jotain tietääkin noista urheilutuloksista. Minä pläräsin nettiä etsien vertailutuloksia, mutta Cooperin tulostaulukot alkavat vasta 14 vuodesta. Samalla huomasin, että minun ikäluokassani jo 2 500 metriä on erinomainen tulos. Melkein närkästyin: olenko minä tosiaan jo niin vanha, ettei tuon enempää tarvitse edes jaksaa juosta, hrmph?!?

Ja sitten tein taas sen virheen. Lähdin viivalle. Kun täällä ihan kotikulmilla kerran järjestettiin kaikille avoin Cooper. Ihan lähdin tekeen omaa hiihtoo ja kattoon et mihin se riittää... Joo kuka uskoi? No en minäkään.

Okei, tulokseni oli oikeasti hyvä. Mutta minulla kun on tämä luonnevika, että ei se hyvä oikein tuppaa riittämään. Vaikka miten yritin itseäni ja muita huijata, niin kyllähän minulla ilman muuta oli tähtäimessä tuo erinomainen 2 500 metriä, ja siitä jäin parisataa metriä (mikä on cooperissa pitkä matka). Ja se ottaa pattiin. No mutta poikani tuloksen sentään voitin 40 metrillä, hihheijaa!

Joo, ihan ookoo homma, oikeasti. Ja ehkä - ehkä - yritän ensi vuonna uudestaan... Mutta siihen asti pyrin vain nauttimaan liikunnasta!

* * *

Ja kappas kun osui tämä kirjoitus justiinsa viikon Pakinaperjantain aiheeseen!

11 kommenttia:

Hymyilevä eläkeläinen kirjoitti...

Urheilu on äärimmäisen vaikeaa, jos sitä ei suorita sohvalta seuraten. Lapset ne vasta kestäviä ovatkin. Hyvin sinä pärjäsit, älä ollenkaan sure.

SusuPetal kirjoitti...

Huh, ihan riittävän hyvä olet!

Careliana kirjoitti...

Kiitos kommenteista ja kehuista!

H.E., minä olen tosi surkea (myös) penkkiurheilijana - herrrrrmot menee, jos ei oma suosikki ota pärjätäkseen.

Susu, sehän se juurikin on minun ongelmani, että "riittävän hyvä" on minulle käytännössä tuntematon käsite. :-P (Ja tästä minulla on ihan ammattilaisen virallinen lausunto; sille on meinaan ihka oma f-koodinsakin!) Mutta niin kauan kun olen tietoinen tästä asenneongelmasta ja pidän huolen, että sovellan sitä vain itseeni, uskoisin jotenkuten pärjäileväni.

Eloise kirjoitti...

ja pian tulee aika, että huomaa oman lapsensa neuvovan yhdessä, jos toisessa asiassa... "äiti, ei tota laitetta noin käytetä... sun kannattaa ton koneen kanssa tehdä nyt noin...". Lapset juoksee edelle.

Careliana kirjoitti...

Muistan vielä, kuinka hämmentävältä se itsestäni aikanaan tuntui, kun tajusin voivani selittää / joutuvani selittämään vanhemmilleni jotain teknisiä juttuja, pystyin antamaan äidilleni ruoanlaittovinkkejä jne. Vastaavasti huomaan kyllä edelleen, kuinka hyvillään isäni on päästessään vielä opastamaan/valistamaan minua joissain asioissa. Vanhempien kuuluu olla lapsiaan viisaampia, se vain on ikään kuin luonnon laki - joka kyllä varmaan auttamatta kumoutuu useimmissa perheissä.

Anonyymi kirjoitti...

Täällä myös yksi kilpailuhenkinen, mutta onneksi mummous on pehmentänyt muutakin kuin muotoja. Hyvä suoritus ja erityisen hyvä kirjoitus.

Kaikki hyvin tähän asti, mutta tuossa edessä häämöttävät nuo kammottavat kirjaimet, ota ihmeessä ne pois, ei bloggerissa niitä tarvita.

Careliana kirjoitti...

Kiitos kommentista ja kiva kun liityit joukkoon, Kivekäs!

Yliherkkyyteni spambottien suhteen juontanee juurensa kauas menneeseen aikaan, jolloin moderoin yhtä pientä keskustelupalstaa, missä ne olivat todellinen riesa. Mutta koska haluan ilman muuta pitää blogini mahdollisimman kommenttiystävällisenä, otin nyt sen sanavahvistuksen ainakin toistaiseksi pois. Kieltämättä oli aika vaikeita tehtäviä siinä.

Deme kirjoitti...

Niin kauan kun jaksaa juosta Cooperin 12 minuutissa, on kaikki hyvin =)

Careliana kirjoitti...

Voisihan sen juoksemisen vain lopettaa esimerkiksi kymmenen minuutin kohdalla ja olla tyytyväinen itseensä kun on tehnyt huippuajan!

AuvoT kirjoitti...

Se päivä tulee kun lapset juoksevat paljon pidemmälle kuin vanhemmat - allekirjoittaneella on jo tullut --- mutta kun vähän miettii niin sekin on lopulta aivan erinomainen asia...

Careliana kirjoitti...

Heijee, taitaa olla ensimmäinen tämän blogin kirjoitus, jossa rikotaan kymmenen kommentin raja!

Ja oikeassa olet Auvo, hyvä se vain on, että lapsen omat jalat kantavat, tarvittaessa pitkällekin ja/tai nopeasti. Kunhan vain tuovat sitten vielä takaisinkin äidin luo...