maanantai 31. joulukuuta 2012

Muistojen matkassa

Näin vuoden vaihteessa hyvin monilla on tapana kääntää katse taaksepäin, kuluneeseen vuoteen. Minäpä panen tällä kertaa paremmaksi ja palaan useamman vuosikymmenen taa, lapsuuteeni.

Sain isältäni ikään kuin joululahjaksi kaksi kennollista diakuvia lapsuudestani sekä projektorin niiden katsomiseen. Valkokangasta meillä ei ole eikä edes yhtään valkoista seinää, mutta jo kellertävätapettiselle työhuoneen seinälle heijastettuna kuvat tempaisivat minut todella tunnepitoiselle muistojen matkalle. Havaitsimmepa myös, että kun sen seinään heijastetun kuvan ikuistaa digipokkarilla, ei lopputulos ole ihan täyttä sutta ja sekundaa. Sittemmin tosin kuulimme, että appiukolla on diaskanneri, jonka läpi ilman muuta aion nämä aarteeni jossain vaiheessa ajaa, mutta en malta olla jakamatta paria maistiaista - sekä kuvia että muistoja - teidän blogin lukijoiden kanssa jo nyt.



Tässäpä muuten ensimmäistä kertaa paljastan näin julkisesti kasvonikin! Onnea vain, jos joku tästä hyvästä vastaantullessaan tunnistaa... 

Suorastaan yllätyin siitä, kuinka pienetkin esineet hyvinkin kaukaa elämäni alkuvuosilta ovat jättäneet tosi vahvoja muistijälkiä. Kuten nyt yllä olevassa kuvassa näkyvä voimistelurengas, jossa keikkumisen muistan hyvin elävästi (toki niitä oli tuolla katossa kaksi). Ja ihan kuvan oikeassa laidassa näkyy pienenpieni kaistale hevosen häntää - se on sellainen pehmeä keinuhevonen, kummitätini teki sen minulle, hän kun oli huonekalutehtaassa töissä ja sai sieltä hyvää, vahvaa kangasta. Hevosen nimi oli Humma ja sillä kuulkaa ratsastettiin aika monen aron halki vuosien saatossa... Mitähän sille sittemmin kävi?

Niin ja voi tuota 70-luvun sisustusmuotia! Kirkkaanvihreät seinät ja matto sävy sävyyn. Kuvia katsellessani panin tosin merkille sellaisen seikan, että äidilläni on ollut tosi hyvä silmä sisustukselle - vaikka värit ja kuosit ovatkin aikakaudelle tyypillisen räikeitä ja nykymaun mukaan ehkä jossain määrin jopa groteskeja, ovat ne kuitenkin aina kivasti sopusoinnussa keskenään. Tällaiseen en tietenkään ole lapsena hoksannut kiinnittää huomiota, mutta ehkä tämä oma tämänhetkinen tilainnojee-vimmani ja sangen niuho asenteeni kaiken mahdollisen yhteensointumiseen näyttäytyykin nyt hieman ymmärrettävämmässä valossa...

 

Sitä ajankuvaa... Johan onkin sammarit, kummarit ja pipo, ihan kuin siinä kyseisen ajan suosikkibiisissäkin! Kuvan polkupyörä kuului tädilleni (hän on vain 12 vuotta minua vanhempi eli melkein enemmän sisko minulle kuin isälleni) ja siitä käytettiin nimitystä Iso-Sitku. Minulla oli sellainen punainen apupyörällinen, joka puolestaan kulki nimellä Pikku-Sitku. Sen täti kiskoi joskus lipputankoon, en kylläkään muista miksi, mutta sen muistan, että hulvattoman hauska juttu se silloin oli.


Nämä hetket ovat rakkaimpia kaikista muistoistani. Kuvassa oleva koira on nimeltään Rinti, ja se oli ihan takuuvarmasti mahtavin koira, joka ikinä on elänyt tai tulee ikinä elämään (omat myöhemmät koirani mukaanlukien)!

Rinti ei ollut edes meidän koiramme vaan kesämökkimme lähellä olevan maalaistalon uljas vahti. Jostain syystä se tykästyi meihin niin kovasti, että oppi tunnistamaan juuri meidän automme äänen ja juosta kipitti mukaamme aina, kun tulimme mökille, ja maalaistalon mukava väki antoi kernaasti Rintin olla meidän koiranamme aina, kun mökillä olimme. Vaikka he kävivät välillä luonamme kylässäkin, ei Rinti palannut heidän mukanaan kotiin vaan jäi meille. Ainoa tilanne, jossa se täytyi pitää narussa kiinni, oli se kun me lähdimme takaisin kaupunkiin - kerran se oli unohtunut irti ja hoksasimme sen juoksevan perässämme vielä lähes kymmenen kilometrin päässä! (Ja mainittakoon vielä ihan erikseen, että tämä ei tosiaankaan johtunut siitä, ettäkö koiraa olisi kotonaan kohdeltu kaltoin; kuten jo totesinkin, tosi hyvää porukkaa oli sen isäntäväki!)

Rodultaan Rinti oli sekoitus collieta ja saksanpaimenkoiraa, ja paimenkoiran lempeä mutta päättäväinen luonto ilmenikin siinä hyvin vahvana. Isi on kertonut, että minun ollessani ihan pikkuinen, hädin tuskin kävelyikäinen, Rinti yritti vaistomaisesti väistellä minua, ettei olisi vahingossa tyrkännyt minua kumoon - mutta meikälikka se paineli karvakamun perässä kuin hyeena, kädet ojossa valmiina halimaan, ja kyllähän Rintiä halia saikin!

Kuvat nähtyään ei myöskään tarvitse liiemmin ihmetellä, mistä pohjaton koirarakkauteni onkaan peräisin. Säästyneitä kuvia ei tosiaan ole kovin monta (ehkä nelisenkymmentä), mutta huomattavan suuressa osassa niistä esiintyy Rinti, ja/tai joku muu koira. Eikä tarvita huippuluokan valkokankaita, zoomeja tai kuvankäsittelyä sen näkemiseen, kuinka pohjattoman paljon minä tuota koiraa rakastin! Niin sydämeen asti ulottuva, vilpitön onni heijastuu kasvoiltani, kun halaan nelijalkaista ystävääni. Ja niin sydämeen asti ulottuva, vilpitön lämpö ja hellyys heijastuu sen karvakamun kasvoilta takaisin.

Minun lapsuuteni oli suhteellisen yksinäinen; minullahan ei ole sisaruksia, eikä varsinkaan mökkireissuilla yleensä muitakaan lapsia ollut leikkikavereina. Mutta minulla oli Rinti, enkä muista koskaan sen parempaa ystävää kaivanneenikaan!

Näin tunteikkaisiin tunnelmiin taidan lopetella tältä vuodelta - ensi vuonna sitten tehdään taas uusia muistoja!

2 kommenttia:

Nollavaimo kirjoitti...

Ihanat muistot, kiitos ! :)

Careliana kirjoitti...

Kiitos Nollis! Niin ovatkin ihania muistoja. :)