Vanhemmuushaaste

Facebookiin on  näköjään ilmaantunut uusi meemi, vanhemmuushaaste: Mitä vanhemmuus on minulle opettanut? Koska kukaan ei kuitenkaan haasta minua tähänkään juttuun mukaan (joo pitäisi kai ymmärtää vihje, että edes ystäviäni eivät jorinani kiinnosta), vastaan kysymykseen oma-aloitteisesti täällä blogin puolella.

Aihe nimittäin herätti minussa paljonkin pohdintaa. Kun ryhdyin mietiskelemään, miten vastaisin tuohon kysymykseen, ensireaktioni oli: Voi helvetti, eihän tämä kymmenen vuoden intensiivikurssi ole opettanut minulle mitään! Sitten tuli mieleen kaikenlaisia ajatuksia siitä, että minä nyt en koskaan ole ollut lapsirakas ja perhekeskeinen ihminen eikä vanhemmuus myöskään ole minusta sellaista tehnyt. Mutta eihän tuollaista saa julkisesti tunnustaa. Jotkut kuitenkin tulkitsevat sen niin, etten rakasta lastani, en ole häntä aikanaan halunnut enkä varsinaisesti halua vieläkään, ja sehän ei pidä alkuunkaan paikkaansa. Minä todellaKIN rakastan lastani - vanhemmuutta en niinkään. Kamala selittelyntarve ihan turhaan. Ei sellaista jaksa.

Lopulta kuitenkin niistä kaikista sekalaisista pohdinnoistani muotoutui yllättävän helpostikin seuraava lista:

Vanhemmuus on opettanut minulle...

...että raskainta lapsen saamisessa ei sittenkään ole se valvominen, vaipanvaihto, syöttäminen, siivousrumba yms., vaan raskainta on vastuu. Tuo ainutlaatuinen, kultaakin kalliimpi elävä olento tarvitsee minua aina, joka ainoana hetkenä, tavalla tai toisella aina hamaan loppuun asti. Sitä ei voi laittaa seisontavakuutukseen siksi aikaa, että minä huilaan ja keräilen voimiani. Vaikka tämä on toisaalta monella tapaa myös erittäin voimauttava ajatus, on se varsinkin tällaisella hulluuteen asti velvollisuudentuntoisella tyypillä ottanut todella koville.

...että ennen lapsen saamista minulla ei todellakaan ollut totuudenmukaista käsitystä siitä, mitä sana kurainen oikeasti tarkoittaa. Tai miten lyhyt on ulkoiluhousujen eliniänodote (se lasketaan tunneissa, ei päivissä). Tai kuinka huono voikaan huono idea olla.

...että lapsen ilon ja onnellisuuden näkeminen ja myötäeläminen on monin verroin palkitsevampaa kuin mikään oma onnistuminen tai saavutus ikinä.



Haastehan tämä on, vanhemmuus. Mutta tuo mukula, joka päivittäin saa minut itkemään ja nauramaan, repii hermoni riekaleiksi ja pakahduttaa sydämeni onnesta, synnyttää halua vajota häpeästä maan alle ja nostaa ylpeydestä leijumaan korkealle maan pinnan yläpuolelle - tuo ihmeellinen olento on suurin saavutukseni.