perjantai 14. elokuuta 2015

Joka (itse)kuritta kasvaa...

Yleensä lastenkasvatukseen liittyvät asiantuntijalausunnot, ohjeet yms. kirjoitukset herättävät minussa syviä epäonnistumisen tunteita, jopa häpeää. No ei ole meillä tuolla lailla toimittu. Ei ole minun juttuni tuo tuollainen lähestymistapa. Metsään on menty tuossakin asiassa... Mutta kerrankin osui silmiin artikkeli, jonka voin omasta puolestani allekirjoittaa hyvin paksulla tussilla: Sosiaalipsykologi Janne Viljamaa: Jos haluat lapsesi menestyvän, opeta hänelle itsekuria.

Minun mielestäni aika monella elämän osa-alueella perustavanlaatuinen kysymys on: Haluanko hyvän mielen nyt vai huomenna? Aina välillä on tietysti kiva valita se nyt-vaihtoehto - täytyyhän elämästä nauttia! - mutta useimmiten se huominen on viisaampi valinta.

Esimerkiksi suklaapatukkaa himoitseva painonpudottaja saa kyllä hetkeksi hyvän mielen patukan herkuttelusta, mutta jos hän jättää sen syömättä, hän hyvin todennäköisesti kiittää itseään siitä hyvästä huomenna ja mahdollisesti vielä myöhemminkin. Tai jos minä nyt tästä rojahtaisinkin loppuillaksi sohvan pohjalle (tai juuttuisin naputtelemaan iäisyyden mittaista blogikirjoitusta) ja jättäisin keittiön siivoamatta, olisin varmasti tyytyväinen olotilaani tänään, mutta kylläpä aamulla inhottaisi kömpiä sottaiseen kyökkiin aamupalalle, siitä saisi koko päivä negatiivisen pohjavireen.

Ja sama pätee isossakin mittakaavassa: Eihän se työnteko, aikaiset aamuherätykset ja toisten pillin mukaan tanssiminen läheskään kaikkien mielestä useinkaan herkkua ole, mutta palkka kyllä kelpaa useimmille... Olen pöyristyneenä pannut merkille, että meillä on jo kokonainen sukupolvi nuoria aikuisia (ja vanhempiakin, ei siksi), joista häkellyttävän moni on ihan oikeasti sitä mieltä, että jos joku asia nyt vain ei ole kivaa eli ei huvita/kiinnosta/inspaa/nappaa, niin sitten sitä ei tarvitse tehdä. Ei tarvitse kouluttautua, hakeutua töihin tai ylipäätään huolehtia ja ottaa vastuuta itsestään ja elämästään, jos se kerran ei ole kivaa. Kyllähän joku aina ne hommat hoitaa ja viulut maksaa. Ööö kukahan se sellainen joku on? Jos satutte tietämään niin vinkatkaapa minullekin - kyllä ilomielin unohdan kaiken siivoamiseen liittyvän saman tien ja keskityn vain nauttimaan ihanasta puhtoisesta sisustuslehti-tasoisesta kodistani!

Yksi suurimmista tavoitteistani kasvattajana on se, että minun lapsestani ei koskaan tulisi tuon ihmistyypin edustajaa! Tämän alkaneen kouluvuoden kunniaksi teimme pojan kanssa oikein kirjallisen sopimuksen, johon on kirjattu toiselle puolelle pojan velvollisuudet, kuten "en kiukuttele läksyistä", "pidän hyvää huolta tavaroistani", ja toiselle puolelle äidin lupaamat palkkiot, esim. "jos yhdetkään housut eivät ole rikkoutuneet lokakuun loppuun mennessä, ostetaan ne himoitut kalliit Adidakset". Pojan puolella sopimusta on erittäin suurella kirjoitettu loppukaneetti: "Ymmärrän, että aina ei voi olla kivaa!" Ihan varmasti olisi paljon hauskempaa pelata konsolipeliä tai pomppia trampoliinilla kavereiden kanssa, mutta jos nyt käytät riittävästi aikaa läksyjen tekoon, pääset koulussa paljon helpommalla ja huomiselle jää enemmän vapaa-aikaa, kun vältät läksyparkin, ja lisäksi saat vielä kiitosta niin opettajalta kuin äidiltäkin (lapseni sattuu olemaan sitä kissamaista kiitoksella elävää ihmistyyppiä) (äitiinsä tullut). Ihan varmasti sitä aikaa jää vielä kavereidenkin kanssa touhuamiseen (varsinkin, jos sitä ei tuhlaa kiukutteluun ja riitelyyn), koska se on tietenkin yhtä lailla tärkeää kuin koulunkäyntikin.

Ja kyllä, myös hyvistä koetuloksista ja todistusnumeroista on luvattu palkkio. Mikä monien asiantuntijoiden mielestä on nimenomaan ihan kamalaa ja väärin ja kasvattaa kieroon ja pilaa lapsen henkisen kehityksen. Tiedetään. Muttei uskota. Hirveä Hirviöäiti kun olen.

Samainen Hirveä Hirviöäiti pääsi valloilleen myös pojan jääkiekkojoukkueen kauden alun kuntotestin yhteydessä. Satuin näkemään testin viimeisen lajin, 2 km:n maastojuoksun. Yritin kyllä hillitä itseni, mutta eihän siitä mitään tullut. Kotimatkalla autossa oli pakko ottaa asia esiin:

 - Tiedäthän, että sinä olet minulle pohjattoman rakas ja minun mielestäni maailman mahtavin lapsi, riippumatta siitä, miten menestyt testeissä, kilpailuissa sunsellaisissa? Minä kyllä tiedän, että suorituksista ei saisi tehdä numeroo, koska sitten lapsi voi erehtyä luulemaan, että aina täytyisi suorittaa jotain ihmeellistä ollakseen vanhempiensa mielestä hyvä - ei tietenkään tarvitse - mutta nyt minä aion olla huono äiti ja sanoa, että jukoliste sinä juoksit lujaa äsken!!!
- No kyllä mä vähän ihmettelin, kun en nähny ketään muuta koko matkalla, aattelin jo että ne on menny kaikki piiloon ja säikyttää mulle sydärin tai jotain...

Niin. Poikani voitti enimmäkseen vuotta vanhemmista, monipuolisesti lahjakkaista urheilijoista koostuvassa ryhmässään seuraavaksi nopeimman joukkuekaverin lähes minuutilla. Ja pitäkää ihan niin paskana mutsina kuin haluatte, mutta kyllä minä piru vie olen siitä ylpeä!!!

Ei kommentteja: