tiistai 17. marraskuuta 2015

Hyytymä

Kamu Kakkosauto on kuulunut perheemme vahvuuteen kohta puolitoista vuotta, ja vallan moitteettomasti se on meitä palvellut. Uskollisesti olemme sen vuosihuollossa käyttäneet lähinnä siksi, että siinä samalla saamme aina talvirenkaat vaihdatettua - juuri mitään varsinaista huollettavaa ei koslassa ole ilmennyt, huollossakin aina kehuvat, että vallan soiva peli se on, vaikkei ihan nuorta polvea edustakaan. Pyyhkijänsulat siihen viimeisimmässä huollossa vaihdettiin, ja pahaksi onneksi heti huollon jälkeen paloi toinen etuvalo, jonka miäs vaihtoi omin käsin.

Kaiken kaikkiaan kakkosauton hankinta on osoittautunut ihan loistavaksi päätökseksi. On vaikea enää kuvitellakaan, kuinka hankalaa elämämme olikaan yhden auton kanssa suhatessa! Esimerkiksi juuri nyt miäs on ykkösautolla koko viikon kestävällä koulutusreissulla, ja tänä aikana minun pitää kuskata junskaria yhteensä kolmiin lätkätreeneihin ja hoitaa myös itseni opetustyöhön kaupungille. Melkoinen säätäminen olisi järjestellä pojalle kyytejä treeneihin ja takaisin, eikä sen jättimäisen lätkävarustekassin kanssa kyllä bussillakaan ole kiva kulkea. Itse kyllä pääsisin yliopistolle ihan hyvin bussillakin, vaan kun tämä vetämäni kurssi on sellainen "kenttäharjoitus", jota ei suinkaan pidetä yliopiston tiloissa vaan ihan toisaalla.

Niinpä sitten eilisiltana pakkasin lätkäkassin takapenkille (se ei mahdu takakonttiin), junskarin etupenkille ja kauppakassin johonkin välikköön, käänsin avainta, ja... mitään ei tapahtunut. Armas Kamusemme, joka on tähän asti ollut mitä vetrein sotaratsu, ei sitten inahtanutkaan. Ei antanut pienintäkään lupausta tai vihjettä käynnistymisen suuntaan. Ei pitänyt sitä sellaista iuiuiu-ääntä vaan sellaista konekiväärityylistä napunapunapua vain.

Kuten yllä käyttämästäni terminologiastakin voi hyvin päätellä, minä en tajua autoista yhtään mitään. Siis en hölkäsen pölähtävää. Sen kuitenkin tajusin, että ihan turha olisi yrittää koslaa käynnistellä, se ei siitä omia aikojaan tokenisi. Istuin rappusille ja naputtelin miähelle tekstiviestin: "Kamu on kuallu. Kusessa ollaan." Poika yritti tavoitella samalla suunnalla asuvia joukkuekavereitaan, mutta heistä yksi ei vastannut, toinen oli jo hallilla ja kolmas oli kipeänä eikä siis lainkaan treeneihin tulossa. No, yhdet pakottavasta syystä väliin jääneet lätkätreenit nyt eivät maata kaada. Suurempi ongelma oli minun opetustyöni; opettajan läsnäolo oppitunnilla on aika suotava juttu, ja koska kyseessä tosiaan oli erikoisjärjestelyyn perustuva "kenttäharjoitus", sitä ei myöskään mitenkään voisi perua. Busseilla matkaan saisi varata varmaan pari tuntia suuntaansa, ja taksimatkat eestakaisin kuittaisivatkin tuntiopettajan palkan aika lailla nollille. Aina yhtä kekseliäällä lapsellani oli tähänkin pulmaan kyllä nokkela ratkaisu tarjolla: "Ai että ne tunnit on jossain sairaalan lähellä? No soita ambulanssi!" Hetken jo leikittelin ajatuksella katolle kiipeämisestä ja peppukiitoa alastulosta, mutta ei se ihan pomminvarmalta idealta kyllä tuntunut. Varsinkin, kun väestöpiirit taitavat mennä tätä nykyä niin, että minut köijättäisiin ensiapuun ihan toiseen sairaalaan kuin siihen, jonka liepeillä ne oppitunnit ovat.

Miäs soitteli ja tuumi, että kuvauksestani päätellen autosta on akku lopussa; ehkä häneltä oli jäänyt jokin sisävalo palamaan, kun hän juuri ennen lähtöään vaihtoi sitä ajovaloa, tiedä häntä. Minun tekninen tietotaitoni riitti ymmärtämään, että tämä ei olisi kovinkaan paha skenaario: jos akku on tyhjä, sen voi ladata, ja sitten se taas toimii. Kuulemma meillä olisi oikein akkulaturikin ulkovarastossa. MUTTA kas kun se tekninen tietotaitoni sitten tyssääkin tasan tähän. 1) Minä en osaa edes avata auton konepeltiä. (!!!) b) Vaikka jotenkin osaisinkin avata auton konepellin, en todellakaan tietäisi, mikä niistä siellä alla lymyilevistä mötiköistä on akku. (!!!) C) Minulla ei ole pienintäkään käsitystä siitä, miltä sellainen akkulaturi näyttää. iv) Vaikka jotenkin ihmeen kaupalla olisinkin saanut konepellin auki ja paikallistanut niin akun kuin laturinkin, en todellakaan olisi osannut kytkeä näitä kahta em. kapistusta toisiinsa tuloksellisella tavalla.

Joo, tiedän, niitä on olemassa sellaisia naisille suunnattuja auton tekniikan peruskursseja. Joo, tiedän, minun pitäisi todellaKIN käydä jollain sellaisella kurssilla, ihan jo liikenneturvallisuudenkin nimissä. Mutta kun minua ei pätkän vertaa jaksa napata moinen. Niinku et eihän oo pakko jos ei kerta oo kivaa, vai miten se menikään...

Onneksi meillä on oikeasti maailman mahtavin naapuri! Hän tuli hätiin, avasi konepellin, haki laturin varastosta, kiinnitti johdot ja totesi, että ihan selvästihän se akku oli tyhjäksi päässyt. "Kato nyt, tää ottaa kuus ampeeria tota virtaa." Joo-o, oli siinä joku viisari kutosen kohdalla jollain asteikolla, ihan selvä juttu siis, totta tosiaan...

Ja loppu hyvin kaikki hyvin. Keräiltyään yön yli voimiaan Kamu hörähti tänään oikein suopeasti taas käyntiin ja kulki ihan yskähtelemättä ainakin sen lenkin, jonka koeajona heitin. Sopii nyt sitten vain toivoa, ettei se jätä minua sinne sairaalan liepeille ja muksua jäähallille tänä iltana...

P.S. Rakas joulupukki, minä kyllä kaikesta huolimatta toivon joululahjaksi ennemminkin lippuja Naurun tasapaino -komediakiertueelle kuin automekaniikkakurssille...

4 kommenttia:

- S - kirjoitti...

Opettele nyt edes se konepelti avaamaan ja laittamaan hätävilkut päälle. Nimittäin sitten kun se kakkosauto jättää sut tienposkeen, niin osaat näillä merkeillä viestittää kanssa-autoilijoille, että olet pulassa. ;)

Careliana kirjoitti...

No kyllähän minä nyt jo tiedän, mistä se konepelti aukeaa, kun seurasin naapurin sedän toimia. Ja akunkin tunnistan. Ja sen laturin. Ja kyllä se hätävilkkukin varmaan löytyy, jos ei muuten niin joka humanistin peruskonstilla: painellaan vähän kaikkia nappuloita ja katsotaan mitä tapahtuu.

...joten kuka tässä oikeastaan mitään kursseja kaipaakaan...

Hirnakka kirjoitti...

Hätävilkku taitaa tulla siitä nappulasta jossa on punainen kolmio ;-) Löytyy yleensä melko keskeiseltä paikalta kabiinista.
Se ja tuulilasinpesunesteen täyttöreikä ovat oikeasti hyödyllisiä asioita, konepellin avaamisen lisäksi.
En enää ikinä lähde reissuun, ellei mulla ole käyttövalmista pänikkää tuulilasinpesunestettä mukana.

Kivaa viikonloppua!

Ja tuohon rosson pizzajuttuun on pakko kommentoida, etten osulan baarissa asioi kuin pakon eessä. Niin monta pettymystä. Mieluummin suosin paikallista yrittäjää. Joskin onhan se kamalan kätevää kun ne palvelut saa kaikki sieltä prismakeskuksesta yhdellä pysäköinnillä.

Careliana kirjoitti...

Tuulilasinpesunesteen täyttö... öhh... Joo, kannattanee pyytää jotakuta vielä se näyttämään, niin enköhän minä sitten suunnilleen liikennekelpoinen ala olla. Tai jotain.

Minä olin jossain vaiheessa jopa sitä mieltä, että Rosso on mainettaan parempi paikka, mutta viime aikoina olen korjannut näkemystäni, enkä tosiaankaan mairittelevaan suuntaan. Muutenkin suosin mieluiten sellaisia ravintoloita, joissa se ruoka ihan oikeasti tehdään siellä paikan päällä ihan minua varten. Ketjuravintoloissa ei paljon kokin ammattitaidolle ole nykyisellään enää käyttöä. Enhän minä, hyvänen aika sentään, edes kotonani suostu harjoittamaan "pussista/purnukasta mikroon, pling vain ja sitten syömään" -tyyppistä ateriointia kuin ihan äärimmäisen pakon edessä, miksi ihmeessä sitten tyytyisin moiseen silloin harvoin, kun ulos syömään lähden ja siitä ateriasta oikein ekstraa maksan?!?