sunnuntai 8. marraskuuta 2015

Isänpäivä

Meidän perheessä vietettiinkin tänä vuonna isänpäivää hieman erilaisissa merkeissä - ilman syyllistä. Pojalla nimittäin oli ensin oma jääkiekkopeli, ja sen jälkeen hänen joukkueensa suuntasi vielä Karjala-turnaukseen kiekkoleijonien otteita katsomaan, joten me juhlistimme merkkipäivää sitten miähen kanssa kahdestaan. Ohjelmamme oli sangen perinteinen: ravintolalounas ja leffa. Ja ikään kuin tämä blogi ei tarpeeksi sillisalaattia olisi muutenkin, ajattelin tässä ruveta vielä ravintola- ja elokuvakriitikoksikin.

Ravintolaksi valikoitui August von Trappe. Se kiehtoi minua jo sijaintinsakin puolesta, olenhan itse muinoin ollut kesätyössä siinä samaisessa rakennuksessa, ja lisäksi tämä kyseinen rakennus on vielä lähellä elokuvateatteriakin. Myös ravintolan ruokalista vaikutti oikein hyvältä ja kiinnostavalta. Paitsi ettei se lista tietenkään isänpäivänä ollut voimassa, vaan käytössä oli erittäin tiukka menu, jossa oli vain kaksi vaihtoehtoa kuhunkin kolmesta ruokalajista. Mutta eipä ollut hintakaan mitenkään mahdoton, 39 € ilman juomia. Juomapuolesta täytyykin mainita ihan erikseen, että minulle suositeltu puolitäyteläinen ranskalainen punaviini (mitä ilmeisimmin Domaine de L´Aigle Pinot Noir, Limoux, lunttasin netissä olevasta viinilistasta) oli mahdollisesti parasta viiniä, mitä olen ikinä maistanut. Mahtaisiko olla Alkon valikoimissa...

Alkuruoista toinen oli kalaa ja toinen hanhenmaksaa. Minähän en tunnetusti syö mitään, mikä on asunut vedessä, ja vieroksun syvästi myös kaiken maailman sisuskaluja, joten kysyin, voisinko mitenkään saada alkuun ihan vain tavallisen vihreän salaatin. Se onnistui, ja niin oli onnistunut salaattikin! Luulisi, ettei perus-salaattia kovin monella lailla voi tehdä, mutta tämä oli kuitenkin tehty jotenkin ihan erityisen hyvin. Lautasella oli salaatinlehtiä, porkkanaa, retiisiä ja endiiviä, eli ei suinkaan vetisiä tomaatteja ja naheita kurkkuja vaan kaikenlaista rapeaa ja raikasta, sekä juuri sopiva määrä aivan erinomaista kastiketta. Loistoalku aterialle! Myös miäs kehui kalaisaa alkuruokaansa - ne molemmat teelusikalliset olivat kuulemma oikein herkullisia.

Pääruoaksi valitsimme molemmat vasikanpaistia, jota ruokalistalla mainostettiin toteamalla, että "Tässä kohtaa Hija-mummonkin sukat alkavat pyörimään vinhaa vauhtia." Jaa-a, täytyypä sanoa, että höllässä ovat tämän Hija-mummon (kirjoitusasu on kopioitu suoraan ravintolan nettisivulta - ehkä tämä mummo on japanilainen?) nailonit, jos moisesta lähtevät rullaamaan. Lautasella oli kaksi (2) suunnilleen luottokortin kokoista siivua sitkeähköä, erittäin valjun makuista lihaa, kolme (3) peukalonpään kokoista uutta perunaa, muutama porkkananviipale, retiisinpalanen ja endiivinlohko. Bearnaise-kastike oli kyllä todella hyvää, mutta ei se liraus lautasen pohjalla riittänyt annosta pelastamaan.

Valtaisan pääruokapettymyksen jälkeen olivat vuorossa jälkiruoat. Miäs valitsi suklaa-juttua (ruokalistan kuvaus: "Tätä on hieman vaikea selittää, mutta aina ei ole tarviskaan"), joka oli kuulemma vallan mainiota. Itse valitsin crème brûléen, ja uskallan väittää, että se oli kirkkaasti elämäni paras paahtovanukas. Minähän en edes ole ylettömästi makean perään, mutta tätä olisin kernaasti nautiskellut vaikka vielä kolmannen ja neljännenkin ruokalusikallisen.

Kaiken kaikkiaan ravintolakokemuksesta jäi aika ristiriitainen fiilis. Miljöö on tosi kiva (varsinkin vessa kuparisine käsienpesualtaineen on sigamagee; kyllä harmitti, etten ottanut kännykkää mukaan, siinä olisi ehdottomasti ollut elämäni ensimmäisen - ja todnäk myös viimeisen - vessaselfien paikka!) ja alku- ja jälkiruoat tekivät kyllä vaikutuksen maullaan. Samoin loistava bearnaise-kastike viittaisi vahvasti siihen suuntaan, että Hans Välimäen keittiössä tosiaankin tiedetään mitä tehdään. Mutta toisaalta taas pääruoan pääraaka-aine oli armottoman mitäänsanomaton, eikä tuo fine dining -annoskokokaan ole kyllä ihan meidän juttumme. Tiedä häntä sitten, ovatko normaalit lista-annoksetkin samaa kokoluokkaa. Voi olla, että joskus vielä käyn kokeilemassa, sen verran jäi ajatus tirisevän tuoreista belgianperunoista mielen päälle kaihertamaan. Mutta tällä erää lompsimme suoraan ravintolasta haalimaan leffaeväiksi pänikällisen popcornia ja säkillisen irtonamuja, joille oli jäänyt masuosastolle tosi reippaasti tilaa.

Leffaelämyksestä vastasi kuka muu muka kuin Bond, James Bond. Kahden ehkä hieman uusille urille pyrkineen Bond-rainan jälkeen Spectre oli taas kerran todella tuttua ja turvallista, taattua nollanollaseiskaa: stereotyyppistä, ennalta-arvattavaa ja epäuskottavaa - ja erittäin viihdyttävää! Selvää jälkeä Bond-bingossa: uhkaava maailmantuho, check, arpinaamaiset pahikset, check, erikoisvehjekset, check, matkailumainonta, check, takaa-ajot jos jonkinlaisilla kulkuvälineillä, check... Jos jotain poikkeamaa vuosikymmenten varrella muotoutuneesta vakiolinjasta hakemalla hakee, niin paljasta (nais)pintaa oli epätavallisen vähän, ei oikeastaan lainkaan. Muilta osin perinteisestä naiskuvasta ei sentään tingitty, vaan ihan yhtä lailla ne hädänalaiset neitoparat lankesivat sankariagentin vahvoille käsivarsille myös löysempiin iltapukuihin ja ylisuuriin takkeihin pukeutuneina. 

Daniel Craig ei ole minun mielestäni mikään vuosisadan paras Bond; hän on vähän turhan ykstotinen hurmuriveijarin rooliin, ja vaikka makuasioista ei käykään kiisteleminen niin ainakaan minun mielestäni hän ei ulkoisilta avuiltaankaan ole esim. Pierce Brosnanin veroinen. Mutta jos hänen uransa salaisena agenttina ei jostain syystä enää Spectren jälkeen jatkuisikaan, niin ei hätää, Amazing Racessa on varma pesti Phil Keoghanin tuuraajana...




Joo. Mutta siis. Menihän se isänpäivä vallan mukavasti näinkin. Toivottavasti muutkin isät ovat saaneet viettää iloista päivää, jälkikasvunsa kera tai ilman!


Ei kommentteja: