Minulla on vahvahko taipumus jeesusteluun siinä mielessä, että tykkään ilmaista asioita vertauksin.
Tänään viimeksi selitin pojalle, miksi minun mielestäni on niin tavattoman turhaa - ja turhauttavaa! - takertua kiinni kaikkiin pieniinkin epäonnistumisiin ja epäkohtiin ja keskittyä harmittelemaan menneitä ja murehtimaan tulevia sen sijaan, että olisi aidosti läsnä nykyhetkessä ja pyrkisi löytämään niitä pieniä hyvä asioita, joita kuitenkin aina joka tilanteessa on olemassa. Koska kaikessa kliseisyydessään se nyt vain on ihan pistämätön totuus, että se, mihin elämässä keskityt, lisääntyy. Jos keskityt aina katsomaan vain asioiden ankeita ja kurjia puolia, tulet ennen pitkää sokeaksi niille hyville ja iloisille asioille, ja pahimmassa tapauksessa ne lopulta häviävät maailmastasi kokonaan.
En tietenkään tarkoita, että ikävät asiat pitäisi tyystin ohittaa tai vallan kieltää. Vaikka puolipiloillani olenkin todennut olevani vankasti sitä mieltä, että paras tapa käsitellä ikäviä asioita on olla käsittelemättä niitä, niin ihan vakavasti ottaen ymmärrän kyllä, että tuleehan niitä vastoinkäymisiäkin auttamatta aina välillä, ja ne on vain otettava vastaan, elettävä läpi, hyväksyttävä ja käsiteltävä - ja sitten mieluiten haudattava. Aika harva asia loputtomalla märehtimisellä paranee.
Tätä kaikkea havainnollistin pojalle ihan lennosta keksimälläni, omasta mielestäni tosi hienolla vertauksella: Vastoinkäymiset ja epäonnistumiset ovat kuin kuralätäköitä elämän tiellä. Ihan varmasti niitä aina välillä kohdalle osuu, mutta on oma valintasi, hyppäätkö niistä yli vai pläjäytätkö itsesi siihen ryönään möyrimään ja rypemään, niin että sitten voit surkutella vielä sen alkuperäisen harmin lisäksi märkiä ja likaisia vaatteitasikin. Tietenkään ihan kaikista lätäköistä ei kuivin jaloin pääse yli, vaan aina välillä sitä väkisinkin kastelee kenkänsä tai lahkeensakin, ja joskus mätkähtää auttamatta ihan naamalleenkin siihen kuraan. Mutta sitten sitä vain könytään ylös, pyyhitään silmät, pestään ja kuivatetaan vaatteet, ehkä mahdollisuuksien mukaan mietitään, miten seuraavasta vastaavasta lätäköstä voisi päästä vähän helpommalla yli - ja jatketaan matkaa.
Pojalla oli vastaus kuin tykin suusta: Ei sulla olis mitään talvisempaa vertausta? Mä en yhtään haluais miettiä mitään kurakelejä nyt kun on vielä näin nätti talvisää...
On se vaan viksu vekara!
2 kommenttia:
"Ei sulla olisi mitään talvisempaa?" HAHAHHAAA!
Heti tuli mieleeni lipputankoon jäätynyt kieli mutta sitä virhettä harva toistaa. Tosin jokainen sen tyhmyyden kerran tekee ennenkuin uskoo, ettei kannata.
"Meille kaikille tulee elämässä vastaan se rautatanko talvipakkasella. On oma valinta, kokeileeko sitä kielellään vai uskooko kun viisaammat sanovat, että ei kannata."
Jostain syystä varmaankin 99 % suomalaislapsista on valinnut tuon ensin mainitun vaihtoehdon. Itsekin muistan vielä elävästi sen mummin huulipunalta tuoksuvan nenäliinan, jolla hän yritti tyrehdyttää verenvuotoa riuhtaistuaan kieleni irti verannankaiteesta...
Ihanaa kun kommentoit, Hirnakka!
Lähetä kommentti