Parisuhteesta ja penkkiurheilusta

Mehän kävimme miähen kanssa joulukuussa katsomassa Robert Heleniuksen EM-titteliottelua ja tykkäsimme tapahtumasta kovin, joten hankimme liput myös tähän viimeisimpään titteliotteluun. Silloin viimeksi näimme Heleniuksen itsensä hotellin aulassa istuskelemassa, mutta emme kehdanneet pyytää häntä valokuvaan. Tämä asia jäi pahemman kerran kaihertamaan, ja nyt vannoimmekin, että jos taas törmäämme häneen vastaavanlaisessa tilanteessa, emme missaa tilaisuuttamme vaan nappaamme sen kuvan.

Ja siinähän se Nordic Nightmare taas istuskeli, samaisen hotellin samaisella sohvalla, heti kun sisään astuimme. Kun kirjautumismuodollisuudet oli tehty, totesin miähelle: "Minäpä otan nämä avaimet, ota sinä se kuva nyt." Mutta miäs marssikin vain suoraa päätä hissiin ja oven sulkeuduttua marmatti, että "eihän me nyt mitään idioottimaisia paparazzikuvia ruveta räpsimään, sun olis pitäny mennä sen kanssa siihen kuvaan!" Olin vahvasti eri mieltä: "No en kyllä mitenkään kehtaa moisen suuruuden (kirjaimellisesti!) kanssa kuvaan änkeä, ja sitä paitsi enhän ole vielä edes meikannut!"  Harmistuskäyrä nousi samaa vauhtia hissin kanssa.

Hotellihuoneessa meikatessani keräsin raivoa rohkeutta ja ilmoitin miähelle, että JOS se Helenius vielä on siinä aulassa, kun lähdemme kaupungille, lupaan mennä hänen kanssaan kuvaan, jos vain miäs vaivautuu sellaisen ottamaan.

Olihan se siinä.

Virittelin varovasti mahdollisimman kuvauksellista hymyä. Kohensin vähän tukkaani. Miäs käveli suoraan ulko-ovelle.

Yritin parhaani mukaan näyttää siltä kuin olisimme juuri sinne olleet menossakin ja keskusteleet ihan säästä vain, vaikka todellisuudessa mieleni teki hyppiä tasajalkaa ja karjua, että mitVIT?!?
"Eikö me sovittu että nyt otetaan se kuva? Mikset sinä kysynyt siltä että saako sen ottaa?!?"
"Jaa mää vai, enhän mää nyt mitään voi kysyä, säähän sen kanssa kuvaan olit menossa, sunhan se olis pitäny kysyä!"
"No ei TOD, sinähän sitä kuvaa olit ottamassa, sinunhan tietenkin olisi kuulunut kysyä myös lupa!!!"
"No ei vaan sun kun olit kuvaan menossa..."
Jne. Tätä erittäin aikuismaista, rakentavaa ja hedelmällistä keskustelua jatkui sen verran monta kierrosta, että emme mitenkään enää kehdanneet mennä takaisin aulaan. Emmekä sitä paitsi missään vaiheessa päässeet yhteisymmärrykseen siitä, kumman sitä lupaa olisi pitänyt kysyä. Mitä mieltä sinä olet, arvoisa lukija: kumman kuuluu kysyä kuvauslupaa, kuvan ottajan vai yhteiskuvaan menijän?

Niin tai näin, ilman kuvaa jäätiin. Päähän otti.

Ennen nyrkkeilyiltaa suuntasimme ravintolaan katsomaan Tapparan välieräpeliä, joka sentään meni juuri niin kuin pitikin, ja siinä se enin harmistuskin jo lauhtui.

Nyrkkeilyiltahan ei sitten puolestaan mennyt ihan suunnitelmien mukaisesti, ja johan taas penkkiurheilijaa jurppi. Ei tuo häviäminen sitten yhtään ole minun juttuni! Pääsimmepä sentään vitsailemaan, että eipähän me sitten oikeastaan oltais mitään yhteiskuvaa haluttukaan...

Ei vais. Kaikki kunnia ja sympatia Robert Heleniukselle! Tämä oli vasta ensimmäinen tappio hänen ammattilaisurallaan, toivottavasti ura siitä huolimatta etenee vielä. Nyrkkeilyssä vain on kaikenlaista mälsää politiikkaa siellä kulissien takana niin, että joskus yksi tappio voi tosiaan nostaa seinän pystyyn ja estää pääsyn tärkeisiin otteluihin jatkossa. Toivotaan, että nyt ei käy niin! Eli toivotaan, että nyrkkeilyiltoja järjestetään vielä jatkossakin - ja mekin taulapäät saamme sen kaipaamamme yhteiskuvan vielä jonain kauniina päivänä!

Kaiken kaikkiaan meillä oli kuitenkin taas tosi kiva ilta, kerrassaan mahtava date night. Ehkä se kertoo jotain siitä, miksi juuri me olemme juuri toistemme kanssa viihtyneet kaikki nämä vuodet: Ei välttämättä kovinkaan monen (ainakaan naispuolisen) ajatus ihanasta parisuhdeillasta olisi sellainen, että ensin töllötetään kaksi tuntia ravintolan telkkarista lätkää ja sitten pari tuntia seurataan, kuinka hikiset äijät päpsii toisiaan turpiin. Mutta se on just meidän juttumme. Ja mehän tässä keskenämme naimisissa olemme. Onneksi olemme.