lauantai 11. kesäkuuta 2016

Muutoksen tuulet

Tämä kuva Maija Paavilaisen lumoavasta ajatelmakirjasta Muistoja (Kirjapaja, 1995) istuu hyvin vahvasti minun ajatusmaailmaani. Olen muutosvastarintainen vanha jäärä ja yhtä spontaani kuin junakisko. Enkä edes yritä muuta väittää.

Toki minussa on myös sellainen puoli, joka on kaikenlaiselle uudelle hyvinkin avoin: Tykkään - suorastaan rakastan - matkustella aina vain uusiin paikkoihin, maistella uusia ruokalajeja (oman, kieltämättä rajoittuneen, makuni puitteissa toki), kokeilla uusia liikuntalajeja jne. Tukkani väri vaihtelee hyvinkin radikaalisti muutaman kuukauden välein.

Enkä minä täysin tekniikkavastainenkaan ole. Työhön liittyvät uudet tietokoneohjelmat ja päivitysversiot omaksun pitkin hampain mutta (useimmiten) ilman itkupotkuraivareita sentään. Uuden auton hallintalaitteisiin totun parissakymmenessä kilometrissä. Uuden puhelimen toimintoja pläräilen sitä mukaa, kun tarpeita ilmenee. (No, okei, tunnustettakoon, ruohonleikkuria en vieläkään osaa edes käynnistää. Mutta se mennee kyllä pikemminkin laiskuuden piikkiin.)

Mutta sellaiset suuret, perustavanlaatuiset muutokset ottavat minulla tosi koville. Esimerkiksi se, että lopulta tosiaan raapustin nimeni siihen sellaiseen paperiin, jossa lukee "työsopimus", laukaisi jo psykosomaattiset oireet ja hypokondrian, nuo vanhat vähemmän rakkaat seuralaiseni, jotka olivatkin ilahduttavan kauan pysytelleet poissa. Ja siinä oli kyse sentään oma-aloitteisesti tekemästäni, positiiviseksi uskomastani muutoksesta, joka ei edes tule voimaan äkillisesti vaan johon on reilusti aikaa totutella ja henkisesti valmistautua!

Saati sitten, kun melko lailla varoittamatta vetäistiinkin jalkojen alta kaikki mahdolliset matot ja vielä pari lattialautaakin. Pään ylle kerääntyi hetkessä sysimusta pilvi, josta hohkaa hyytävä aavistus siitä, että nyt on luvassa todella radikaaleja, mahdollisesti kaiken tutun ja turvallisen sirpaleiksi räjäyttäviä muutoksia. Joista ei voi etukäteen tietää sen vertaa, että osaisi edes yrittää valmistautua. Jotka voivat toki olla positiivisiakin, tai sitten katastrofaalisia, tai mitä tahansa siltä väliltä.

Tässä tilanteessa minä muutosvastarintainen vanha jäärä olen aika lähellä itkupotkuraivareita ihan niinkin ison asian takia kuin sen, että kanavapaketin vaihdon myötä täytyy ottaa käyttöön toinen digiboksi. Minen jaksa enkä varsinkaan halua enää yhtään uutta asiaa nyt vähään aikaan! Pysyvyyttä, perkele!!!

Kuten arvata saattaa, tässä tilanteessa ei myöskään spontaanius kukoista - semminkään, kun se ei ikinä ole minun luonteenpiirteistäni top kymppiin sataan tuhanteen yltänyt. Toivoisin kyllä, että osaisin/jaksaisin/viitsisin olla hieman spontaanimpi, sellaisissa pienissä arkisissa asioissa ainakin, ja ihastelen ihmisiä, jotka osaavat sellaisia olla. Onneksi sentään joskus toisten spontaaniudesta koituu iloa minullekin.

Mehän asumme hyvin lähellä suurta kauppakeskusta. Tässä yhtenä päivänä huomasin erään ala-asteen luokkakaverini päivittäneen Facebookiin, että hän on käymässä tässä kyseisessä kauppakeskuksessa. Naputtelin kommentin, että "ihan tässä meidän naapurissa siis, olisit nyt poikennut kahville!" Kuinka ollakaan, hetken kuluttua puhelimeni soi. "Moi, täälhä mie oon, ehitsie sille kahville nyt sitte?" Tämä ihana ihminen oli huomannut kommenttini, hakenut numerotiedustelusta puhelinnumeroni ja soittaa pirauttanut minulle saman tien! Sattuipa vielä niin sopivasti, että minulla ei tosiaan ollut mitään sen kummempaa tekemistä kuin että olin juuri aikeissa keittää itselleni kahvikupposen, joten minähän tietysti siltä seisomalta hyppäsin autoon ja hurautin sen parin minuutin matkan kauppakeskukseen. Oi kuinka ihanaa olikaan tavata vanhaa kaveria! Olimme edellisen kerran nähneet luokkakokouksessa kahdeksisen vuotta sitten, ja sitä edellisen kerran varmaan ylioppilaiksi päästessämme, köh, vähän reilut parikymmentä vuotta sitten. Joimme kahvit ja kiersimme pari kauppaa, reilun tunnin ehdimme siinä rupatella, ennen kuin kaverin piti jatkaa matkaansa. Pieni yhteinen tuokio, pienellä vaivalla järjestetty - mutta merkitykseltään tosi suuri!

Kyllä minä siinä taas ajattelin, että voisin ihan oikeasti yrittää itsekin oppia vähän spontaanimmaksi. Sitten joskus, kun tämä tämänhetkinen kesämyrsky nyt mielen päältä laantuu. Sitten joskus, kun jaksan taas yrittää ylipäätään yhtään mitään.

On siinä ajatelmakirjassa muuten tällainenkin kuva...


Ei kommentteja: