Hajanaista

Takana on ensimmäinen ihka oikea, palkallinen lomani 12 vuoteen. Olipa melko mairea, joskin myös hämmentävä tunne maata ihan keskellä kirkasta päivää sohvalla dekkari toisessa kädessä ja toinen käsi suklaarasiassa stressaamatta mistään muusta kuin korkeintaan siitä, loppuukohan se joulusuklaa ikinä. No loppui se. Ja kirjankin sain luettua loppuun, mitä pidän melko huikeana saavutuksena, sillä edellisjoulun lahjakirjoista viimeisen sain valmiiksi juuri passelisti seuraavan joulun aatonaattona.

Toki ehdin loman aikana tehdä myös vähän aika paljon sopivasti töitä ja suunnitella tulevan lukuvuoden opetuksen oikein hyvälle mallille. Palasinkin kustannuspaikalle täynnä tarmoa, hyvää tuulta ja (ainakin omasta mielestäni) loistoideoita. Ennen kaikkea autuaasti unohtaneena sen, kuinka lähellä hajoamispistettä olinkaan syyslukukauden loppuessa.

Joo-o, ihme ilmiö tuo tuollainen loma.

Koska tämä hassu juttu nimeltä lepo eli rentoutuminen tosiaan vaikuttaa aika hyödylliseltä, olen yrittänyt harjoittaa sitä vielä arjessakin. Eräänäkin iltapäivänä oikaisin sohvalle, kun miäs lähti viemään junioria jääkiekkopeliin. Ajattelin käväistä itsekin katsomassa pari erää sitä peliä ennen omaa jumppaani, pelipaikka kun sattui olemaan tällä kertaa samalla suunnalla kuin jumppasalini. Mutta koska pelin alkuun oli vielä runsaasti aikaa, päätin ihan pikkiriikkisen ummistaa silmiäni siinä odotellessa... Ehdin juuri torkahtaa, kun puhelin soi: miäs ilmoitti, että kun nyt saman tien hyppäisin autoon, ehtisin vielä nippa nappa ennen pelin alkua tuoda juniorille ne pelihousut, jotka hän oli unohtanut kotiin. Eipä siinä muu auttanut kuin lennossa survaista piilolinssit päähän, heittää jumppakamppeita kassiin, napata ne himskatin housut kainaloon ja lähteä nilkka oikosena kaahaamaan ajamaan jäähallia kohti. Ajettuani reilun kilometrin, juuri ennen moottoritien ramppia, havahduin kummalliseen kolinaan. Saman tien mieleeni nousi aika vahva arvaus sen syystäkin, joten vetäydyin seuraavalle bussipysäkille tarkistamaan asian. Ja jep: siellähän se lohkolämmittimen johto killui edelleen auton keulassa kiinni. Sittemmin kävi ilmi, että myös ajastin oli päässyt ajelulle mukaan, mutta se oli pudonnut kyydistä jo aikaisemmin. Onneksi - tai ainakaan toivottavasti! - auton pohja ei vaurioitunut ylimääräisistä osumista.

Kyllähän tällaista nyt sattuu paremmissakin piireissä. On teistäkin jollekulle sattunut, eikö olekin? Ei aina voi muistaa ja huomata ja hoksata tarkistaa.

Eilen oli perjantai 13. päivä. Se alkoi minun osaltani tosi sympaattisissa merkeissä: Kun aamusella luistelin parkkipaikalta työpaikan alaovea kohti, havahduin ilmassa leijuviin hentoihin sulosäveliin. Katseeni haki jostain kaiutinta tai ulkoilmatapahtumaa, mutta sitten paikallistin äänen lähteeksi nuoren mieshenkilön, joka siinä ihan huvikseen soitteli ovenpielessä Doorsia okariinolla! Hän esitteli sitten pyynnöstäni sitä soitintaan - metka peli! - ja selitti, että juuri siinä, kahden korkeahkon rakennuksen kapeassa välikössä, on tosi kiva akustiikka (mikä juuri tuli todistettuakin). Toivottelimme toisillemme hyvät viikonloput. On niin siistiä olla työssä paikassa, jossa liikkuu todella monenlaista väkeä!!!

Työpäivän päätös ei sitten mennyt ihan yhtä sutjakasti putkeen. Kotiin päästyäni tajusin jättäneeni muistitikkuni viimeisen oppituntini luokkaan. Onneksi tavoitin tekstiviestillä professorin, joka oli vielä yliopistolla. Ja onneksi minun oppiaineessani on maailman herttaisin professori, jonka arvolle sopii ihan mainiosti juosta perjantai-iltapäivänä pitkin taloa keräilemässä tumpelon tuntiopettajan unohtamia tavaroita.

Tässä taannoin yritin tohkeissani ottaa valokuvia, mutta ihana uusi järjestelmäkamerani kieltäytyi yhteistyöstä, koska sen muistikortti töjötti edelleen kotona tietokoneen lukijassa.

Ilmainen vinkki kaikille maailman ohjelmistokehittäjille: Kehittäkääpä tietokoneisiin vastaava hälytystoiminto kuin se, joka autoissa alkaa piipata, jos kuljettaja yrittää poistua paikalta, kun valot ovat vielä päällä. Ihan vastaavasti tietokone voisi vähän hihkaista, jos käyttäjä kirjautuu ulos ja USB-portissa tai vastaavissa liityntäpisteissä on siirrettävä muistilaite vielä kiinni. Pitäähän useimmat muutkin toiminnot vahvistaa sen sataan kertaan: kyllä, haluan varmasti tallentaa tämän tiedoston, kyllä, haluan varmasti poistua tältä sivulta jne., luulisi että olisi aika helppoa kehittää vastaava mekanismi huonomuististen muistilaitteenkylväjien varalle!

Joo, hajanaisia ajatuksia. Siihen on syynsä. Oikeasti mieleeni mahtuu tällä hetkellä tasan yksi ajatus:

Minulle läheinen ja rakas ihminen on siirretty saattohoitoon. Saattohoito. Sanoista raskain.