keskiviikko 29. elokuuta 2018

Back to school

Yliopiston lukuvuosi on pyörähtänyt käyntiin. Vaikka yliopiston viralliset avajaiset ovatkin vasta ensi viikolla, meidän oppiaineessamme aloitettiin ensimmäiset kurssitkin jo nyt, ja uusien opiskelijoiden tervetulotilaisuuskin pidettiin.

Meitsillähän oli fiilis kuin:


Opiskelijoiden kanssa työskentely on ehdottomasti minulle se yliopistotyön tärkein, mieluisin ja omin osa. Lisäksi kaipasin jo lukujärjestyksen tuomaa rakennetta ja rytmiä päiviini. Vaikka toki olen viime viikot tehnyt hyvinkin ahkerasti töitä kurssivalmistelujen, artikkelin kirjoittamisen yms. asioiden parissa, olen huomannut, ettei sellainen täysin vapaasti järjestettävä työtapa oikein sovi minulle. Jos minulla ei ole vähintäänkin määräaikojen tuomia raameja työlle vaan sen voi tehdä oikeastaan miten ja milloin tahansa - tai olla tekemättä, kallistun huomattavan herkästi tuon viimeksi mainitun vaihtoehdon kannalle. Mutta nytpä pääsen taas minuuttiaikataululla yötä myöten harjoitustehtäviä tarkistamaan, voi miten mukavaa!

Tässä ensimmäisessä opetuspäivässä oli kyllä rakennetta, liikkuvia osia sun muita muuttujia vähän enemmänkin kuin olisi ollut väliksi...

Heräsimme kuudelta, tuntia aikaisemmin kuin tavallisesti, koska taloudessamme asuu teini-ikäinen jääkiekkojuniori, jonka treeniohjelmaan kuuluu myös aamujäitä. Miäs kiikutti juniorin hallille, minä laitoin kahvin tippumaan ja käytin koiran aamukävelyllä. Oman aamiaiseni syötyäni tein kyseiselle jääkiekkojuniorille tukevan sämpylän syötäväksi matkalla jäähallilta koululle, kävin hakemassa kasvimaalta perunoita ja pilkoin ne ynnä muut makkarakeiton ainekset valmiiksi. Sitten kävin siirtämässä sen juniorin jäähallilta koululle ja palasin keittelemään sitä makkarasoppaani, jotta sekä teinillä että minulla olisi nopeasti pöperöä pöydässä koulupäivän päätteeksi. Keiton poristessa kyhäsin itselleni pikaisen, pähkinäisen salaatin ja tukevan sämpylän työpäivän nälän pitimiksi.

Joku voisi nyt ihmetellä, minkä ihmeen takia minä kukonlaulun aikaan soppakauhan varressa heilun, miksi ihmeessä en ollut ennakoinut ja varautunut ja laittanut ruokaa etukäteen.

Kyllä minä olinkin. Olin leiponut ison, mehevän kinkkupiirakan, josta minun oli tarkoitus ottaa kunnon kimpale evääksi työmaalle ja jättää palanen teinille välipalaksi (vaikka hän ei kovin suuri kinkkupiirakan ystävä olekaan) ja sitten keittää se makkarakeitto töistä tultuani. Mutta kun eilisiltana tulin jumpasta, piirakka oli tehnyt katoamistempun. Iltatreeneistä raukea teini pyyhki murusia suupielistään ja totesi: "Olikin oikein syötävää piirakkaa, kiitti mutsi!"

Elämää teini-ikäisen jääkiekkojuniorin kanssa, osa mones... Mutta hyvähän se on, että ruoka maistuu. Taitaa olla kasvukausi meneillään.

Mutta loppu hyvin, kaikki hyvin. Kaiken sen jäähalli-koulutaksi-makkarakeitto-rallin päätteeksi ehdin kuin ehdinkin omalle kustannuspaikalleni ihan hyvissä ajoin ja sain ensimmäiset kurssit pyöräytettyä liikkeelle ihan suunnitellusti. Uudet opiskelijat olivat nuoria, jossain määrin hämmentyneen ja kai maar jossain määrin innostuneenkin oloisia. Jotkut heistä tulevat varmasti minulle hyvin tutuiksi ja läheisiksikin, osa jäänee hyvinkin etäisiksi. Aika näyttää, mutta tästä se kuitenkin taas lähtee.

Työpäivän päätteeksi olin hyvin kiitollinen valmiista keitosta, jota juniorin kanssa pistelimme reilut satsit. Parin tunnin pästä juniori ilmaantui taas keittiön kaappeja koluamaan välipalan toivossa ja päätyi lopulta XL-kokoiseen pakastepizzaan (kyllä, tässä tilanteessa jopa minä, einestenvastustaja numero yksi, olen todellaKIN antanut periksi!!!), jonka jälkiruoaksi meni vielä viili.

Huomenna opetukseni alkaa vasta iltapäivällä. Se on hyvä. Taidanpa aamusella pyöräyttää pari kiloa lihapullia.. Onneksi ehdin, koska olen kuin olenkin määräaikojen puutteesta huolimatta valmistellut kurssini tosi perusteellisesti.

Antaa tulla vaan, lukukautta ja jääkiekkokautta ja vaikka lunta tupaan. Kyllä tässä ihan iloisesti helemat paukkuu!

3 kommenttia:

Timo Lampi ☺ kirjoitti...

Hauskaa nähdä ihmisessä noin paljon intoa!!
Muistan hyvin tuon lasten kasvukauden, ruokaa meni tajuttomat määrät ja melkein mitä vaan. :D

marikan polut kirjoitti...

:)
aikauhhia, tunnistan jollain tasolla tuon katoavan ruuan dilemman.
Meillä on viime aikoina kadonnut leivänpäälliskinkkuja, maitoa ja vastaavaa pikkueinettä aivan jatkuvalla syötöllä. (..."kun mikään ei riitä...")

Careliana kirjoitti...

Timo, ehkä osa tuosta innosta on itsepsyykkausta, mutta toki enimmäkseen se on ihan vilpitöntä.

Ja joo, kasvua pukkaa. Viikonlopun ohjelmassa on vaatekaupoilla käynti - nekin verkkarit, jotka vielä kesällä olivat epäcoolisti inasen turhan suuret, ovat yllättäen alkaneet muistuttaa istuvuudeltaan pikemminkin pyöräilyshortseja. Jeshtash sentään!