Vaniljavuosi

Se on taas uusi numero opeteltavana päivämäärien päätteeksi. Tässä kohdassa kalenteria minulla(kin) on yleensä tapana kirjoittaa jonkinlainen katsahdus menneeseen vuoteen. Tällä kertaa se jää kyllä sangen lyhyeksi, siinä määrin mitäänsanomaton oli vuosi 2019 minun elämässäni.

Yleensä vuoden sykähdyttävimmät muistot kertyvät matkoilta. Viime vuonna meillä oli varsinainen klisheematkailun teemavuosi, joten eipä siltäkään rintamalta ole paljon jälkipolville hehkutettavaa. Hiihtolomalla kävimme Thaimaan Phuketissa tärkeimpänä tavoitteenamme hankkia lapselle rippipuku, jollaisen saimmekin. Kesälomalla puolestaan testasimme, voivatko ne kuuluisat miljoona kärpästä olla väärässä, ja katsastimme Gran Canarian - vain todetaksemme, että kyllä ei käy meidän matkakohdemakumme yhteen suurten suomalaisten massaturistimassojen kanssa.

Muistan vieläkin, kuinka edellisvuoden mieleenpainuvin kohokohta oli luonnonvaraisten sarvinokkalintujen näkeminen Malesiassa. No kesäisellä Kanarian-reissulla poika bongasi tyhjyyttään kumisevan ostoskeskuksen vessasta seitsenjalkaisen hämähäkin. Sen nimi oli kuulemma Juan ja se pyöritti koko saarta hallinnoivaa eläinten mafiaa. Oli varmasti hyvää mielikuvituksen harjoittamista, kun poika kehitteli Juanin uskomatonta tarinaa eteenpäin koko matkan ajan ja vielä kotonakin. Kouluun palattuaan hän saikin äidinkielen opettajaltaan erityisiä kehuja ja kiitettävän numeron joulutodistukseen.

Muutenkin vuoden suurimmat merkkipaalut liittyvät lapsrakkaaseen. Iso muutos ihan jokapäiväisessä elämässämme oli se, että pelattuaan yhdeksän vuotta sekä jalkapalloa että jääkiekkoa paikallisen seuran väreissä juniori siirtyi muihin organisaatioihin kummassakin lajissa. Varsinkin jääkiekkojoukkueen vaihto tuntuisi tehneen hänelle hyvää. Vaikka uusi joukkue ei ehkä olekaan ihan yhtä kovatasoinen kuin edellinen, poika on saanut siellä osakseen huomattavasti enemmän kunnioitusta, arvostusta ja luottamusta (eli peliaikaa) ja huomattavasti vähemmän mollausta, ilkeilyä ja yleistä väheksyntää, mikä on heijastunut positiivisesti hänen koko olemukseensa. Äidin sydäntä lämmittää.

Kesällä lapsrakas pääsi ripille. Virallisessa rippikuvassaan hän poseeraa se Thaimaasta haettu mittatilauspuku yllään, lenkkarit jalassa, lippis väärin päin päässä, jääkiekkohansikkaat kädessä ja ruusu jääkiekkomailan lavalla. Äidin mielestä kovin komeana. Just tasan omana itsenään ainakin.

Henkilökohtaisesti pidän kuluneen vuoden parhaana antina sitä, että löysin oikein hyvän kuntonyrkkeilyryhmän, sellaisen jossa nyrkkeillään kunnolla eikä turhia kuntoilla. Sopivantasoisen harjoitteluparin löytämisessä on vain ollut hieman haastetta - ihmeekseni olen huomannut, että vaikka olenkin tällainen hidas vanha luuska, osa ryhmäläisistä on vielä hitaampia ja heppoisempia, eikä sellaisen kanssa oikein saa treeniin täyttä tehoa. Mieluiten treenaisin itseäni vahvempien kanssa, mutta en toki halua vastaavasti vesittää kenenkään treeniä. Lopulta päädyin treenaamaan sellaisen äijjäshenkilön kanssa, joka on suunnilleen itseni ikäinen, ihan timmissä kunnossa oleva entinen karateka. Minullehan tämä järjestely sopi paremmin kuin hyvin, mutta kun pahoittelin itse olevani hänelle vähän heppoinen vastus, hän tokaisi vastaukseksi: "Kyllä sua aika lujaa saa lyödä!" Olin ihan että oi, tuo on ehkä kauneinta mitä minulle ikinä on sanottu!!!

Jepujee. Jos vuodesta jää päällimmäisenä ilonaiheena mieleen se, että minua on lyöty kovaa, niin onhan se ollut melkoista vaniljaa, kuten Ameriikassa tavataan sanoa: ei mitenkään syömäkelvotonta tai edes pahaa mutta kuitenkin sellaista, ettei sitä kukaan ottaisi, jos valita saisi. Jouti mennäkin.

Tulevalta vuodelta uskallan odottaa jo vähän mieleenpainuvampiakin hetkiä, varsinkin matkailurintamalta... Sitä odotellessa toivotan kaikkea hyvää juuri sinunkin vuoteesi 2020. Olkoon se suklaahippua ja kinuskipähkinää - mikä ikinä lempparimakusi onkaan - ja reilusti kermavaahtoa ja kirsikka päällä!