keskiviikko 31. lokakuuta 2007

And the sun also rises

Niin, aurinko nousi tänäänkin. Heräsin, nousin, pukeuduin, laitoin aamiaista, vein lapsen päiväkotiin. Paluumatkalla vastaan tuli tuttu koiranulkoiluttaja. Pysähdyin rapsuttamaan koiraa ja kysyin, missä hänen toinen koiransa on. "Ei sitä ole enää, jo kesäkuussa meni." Pyytelen kovasti anteeksi, että otin asian esiin, ilmaisen osanottoni. "Ei se mitään, ethän sä voinut tietää." Päätän olla kertomatta koiratutulle asioita, joita hän ei voi tietää, rupattelen hetken hänen selkävaivoistaan ja jatkan matkaani.

Poliisista soitetaan taas. Kun vainajalla oli se yritys, nyt olisi tärkeää huolehtia sen toiminnan jatkosta - onko sinulla mitään mahdollisuutta jatkaa sen toimintaa? Justiinsa. Tämän kaiken keskellä minulla on yhtäkkiä pyöritettävänäni kaksi yritystä, omani ja vainajan. Minulla, joka hädin tuskin erotan maksettavat laskut saatavista ja olenkin juuri tästä syystä kaikki omankin yritykseni paperityöt ulkoistanut kirjanpitäjälle. Juuei. Mutta huolehdittava on, tietenkin.

Ja vuokrasopimuskin kannattaa irtisanoa pikimmiten, kun on kuunvaihde.

Puhelinsoittoja, puhelinsoittoja ja vähän lisää puhelinsoittoja.

Olen aivan häkeltynyt siitä, kuinka paljon maailmassa vielä on hyväsydämisiä ihmisiä! Vainaja poltti paljon siltoja eläissään, mutta silti nyt niin valtavan monet ovat valmiita auttamaan. Syvimmin on minua koskettanut ihminen, jota vainaja on satuttanut ja loukannut ehkä pahemmin kuin ketään. Tämä ihminen on tomerasti ottanut koko tilanteen hallintaansa. Hän soitti minulle eilen ja ilmoitti - niin, ei ehdottanut vaan ilmoitti - että jahka tilanne sallii, minä matkaan hänen luokseen ja yhdessä hoidamme kaikki tarvittavat järjestelyt paikan päällä. Hän on järjestänyt jo monet hautajaiset ja ollut jopa hautaustoimistossa töissäkin, joten hän tietää, mitä kaikkea pitää tehdä. Hän on lomalla työstään, joten hänellä on aikaa kuljettaa minua kaikkiin tarvittaviin paikkoihin. Sopertelin kiitoksia, hän vastasi: "Kuule elä sie mittää kiittele. Tää ei oo sellane assii mist kiiteltäis. Täs ei nyt oo kyse vainajasta, hää on nyt rauhas. Täs on kyse siusta ja vain siusta, sinnuu mie autan ja iha silkka ihmisyys on miul täs motiivina. Sit ku mie joskus teen kastiketta ja se on pahhaa ja kokkareista ni kiitä sie siitä sit, sano et eipähä nälkä jäänt. Mut elä sie täst kiittele." En voi sanoin kuvailla, kuinka paljon tämä kaikki minulle merkitsee - ei minulla tosiaankaan olisi mitään käsitystä, miten hautajaiset, perunkirjoitukset sun muut järjestetään.

Mutta sitä ennenkin on tehtävä paljon. Puhelinsoittoja, puhelinsoittoja ja vähän lisää puhelinsoittoja. Lämpöä, tukea ja apua yllättäviltä tahoilta - ja yhtä lailla yllättäviltä tahoilta puolestaan kylmyyttä, jopa hienoista syyllistämistä. Kai ihmiset reagoivat järkytykseen kukin tavallaan ja välillä se ilmenee hieman tökeröinä puheina..?

Miäs vie minut ulos lounaalle. Kassalla tajuan, että olen siirtänyt käsilaukkuuni toisesta kassista penaalin, en suinkaan lompakkoa. Miäs tarjoaa pizzat. Pystyn syömään puolet omastani.

Kello yhden maissa olen hoitanut vainajan yrityksen asiat jonkinlaiseen järjestykseen, irtisanonut vuokrasopimuksen ja tilannut asuntoon siivouksen.

Paneudun töihini. Olen kertonut asiakkaille tilanteestani mutta ilmoittanut olevani edelleen käytettävissä, sillä työ on minulle terapiaa. Enpä muista, milloin viimeksi olisi tuntunut yhtä hyvältä uppoutua työtehtävään!

Aurinko se nousee varmasti huomennakin. Minäkin nousen.

2 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Osanottoni!
Ja aurinko nousee taas huomennakin.

Careliana kirjoitti...

Kiitos myös sinulle!