perjantai 30. marraskuuta 2007

Alastomana lattialla

Kipu kuolee huutamalla alastomana lattialla, vaan miten kauan sitä kestää, ei, sitä ei voi tietää... Minä ihan vakavissani harkitsin kokeilevani jopa tuota Apulannan neuvoa, mutta totesin olevani liian väsynyt huutamaan. Ei se kipu kuole. Tai ehkä se sitten joskus kuolee, mutta sitä ei tosiaan voi tietää, kuinka kauan tätä vielä kestää.

Tarvittiin perunkirjoittaja, minä hankin sellaisen oikeusaputoimistosta. Sitten sieltä sanottiin, että tarvitaan pesänselvittäjä, mielellään sellainen, joka toimii lähempänä kuolinpesän sijaintipaikkaa. Palkkasin juristin synnyinkaupungistani. Hän sanoi, että tarvitaan vielä pesänjakaja. Syntyykö tästä uusi vitsi: kuinka monta asianajajaa tarvitaan jakamaan pesää? Ei paljon naurata. Tässä saa kohta ruveta itse jakamaan pesää, että saa pesän jaettua.

Pesässä ei ole varoja. Saa nähdä, saadaanko yrityksen loppulaskutuksesta räävittyä kasaan juuri ja juuri sen verran, että hautauskulut saadaan katettua, mutta perunkirjoituskustannukset näyttävät näillä näkymin lankeavan kokonaan minun maksettavikseni. Ja juristien palveluthan tunnetusti ovat hyvin edullisia... Me kun miähen kanssa lukeudumme niihin keskituloisiin väliinputoajiin, joiden tulot ovat ainakin paperilla sen verran suuret, ettei yhteiskunnalta apua heru (esim. hautausavustusta tai alennusta oikeusaputoimiston taksoista), mutta ei me nyt niin leveästi elellä, etteikö tuhansien eurojen asianajolasku kirpaisisi aika samperin kipeästi!

Tämä on vain niin saatanan epäreilua!!! Minä olen aina yrittänyt elää elämäni mahdollisimman hyvin ja mielestäni ihan hyvin siinä onnistunutkin. Olen aina omalla työlläni itseni suunnilleen elättänyt, edes opintolainaa en ole ottanut. Maksuhistoriani on kiiltelevän puhdas, minulle on aina ollut itsestään selvää, että menot suhteutetaan tuloihin ja sen mukaan eletään. Ja muutenkin olen yrittänyt olla mukava, ystävällinen ja auttaa muita, juuri annoin rahaa lastensuojelutyöhön ja äidin asunnosta löytyneet kuivaruoatkin lahjoitin paikallisen kirkon ruoka-apuna jaettaviksi...

Ja tämän saan sitten palkakseni! Saan sijoittaa kaikki säästöni lakimiespalkkioihin, koska armas äitini taas ei ole edes yrittänyt elää elämäänsä minkäänlaisen tolkun mukaan!!!

Tämä on vain niin väärin!!!

Miten minä selviän tästä? Taloudellisesti kyllä jotenkin, ei siinä mitään, enkä minä sinänsä mammonaa sure - mutta miten tämä kipu kuolee?!? Ja milloin? Pitäiskö sittenkin ruveta tästä riisumaan...

2 kommenttia:

TiinaR kirjoitti...

Omasta puolestani voin sanoa että kyllä se kipu jossain vaiheessa jos ei nyt kuole niin hiipuu ainakin jonkun verran. Nyt vajaan vuoden jälkeen koskee mutta sen kanssa pystyy joten kuten elämään, ei hallitse (kuin synkimpinä hetkinä).

*halaus*

Careliana kirjoitti...

Sehän tässä kurjimmalta tuntuu, että tämä kipu ja ahistus ei edes johdu suoranaisesti äidin kuoleman aiheuttamasta surusta vaan siitä kaikesta, mitä joudun nyt käsittelemään ja hoitamaan. Käytännön asioiden puristuksessa ei yksinkertaisesti ole surulle tilaa! Saa nähdä, milloin pystyn edes aloittelemaan varsinaista surutyötä ja miten raskasta se sitten onkaan...