tiistai 27. marraskuuta 2007

Hei sitten

Myrskyn jälkeen tyynenä lepää veden pinta
Kuolema on elämästä maksettava hinta


Perjantaina oli niin kurja sää kuin vain suomalaisessa syystalvessa voi olla: harmaa taivas, vetinen ilma ja musta maa. Lauantai sen sijaan valkeni niin kauniina kuin vain suomalainen syystalvinen aamu voi olla: kirkkaansininen, pilvetön taivas, puissa hento sokerikuorrutus ja maassakin hauras valkoinen harso. Voisiko tätä ajatella lohdutuksena? kysyi pappikin puheessaan.

Kappeli on kauniilla paikalla mäen päällä, ikkunoista avautuu näkymä järvelle. Olimme paikalla hyvissä ajoin, näin ruumisauton pihalla ja tajusin, että sieltä häntä nyt tuodaan. En pystynyt katsomaan vaan sukelsin inva-vessaan asentamaan pudonnutta wc-paperirullaa paikalleen. Kun arkku oli viety alttarille, rohkaistuin katselemaan ympärilleni. Violetit kukat näyttivät kauniilta samanvärisiä alttarivaatteita vasten. Pappi kävi seremonian kulun kanssani vielä läpi. Palasin saliin ja kättelin ne muutamat sukulaiset, jotka olivat enempi/vähempi pitkin hampain paikalle vaivautuneet.

Kukat laskettiin heti tilaisuuden aluksi (tämän suhteen kuulemma käytännöt vaihtelevat, nyt tehtiin näin), minä tietysti vein omani ensimmäisenä. En ollut edes harkinnut kirjoittavani mitään muistosanoja kukkienlaskun yhteydessä luettaviksi, tiesin, ettei minusta niiden lausujaksi olisi kuitenkaan ollut. Laskin vain kimppuni, silitin kevyesti arkkua siitä kohden, jossa suunnilleen oletin posken sijaitsevan, ja kuiskasin: äiti...

Siunausseremonian jälkeen otimme vielä kukkamme ja arkku kannettiin ruumisautoon krematorioon kuljetettavaksi. Laitoimme kukat matkaan mukaan, minä taas tietysti ensimmäisenä. Laskin kimppuni arkulle, hipaisin vielä arkun päätyä ja henkäisin: hei sitten äiti.

Mitä minä muutakaan olisin hänelle sanonut.

Niin hän sitten lähti viimeiselle matkalleen, minun äitini. Minun ainoa äitini. Rauha hänen sielulleen.

Minun sielulleni ei sitten ihan vähään aikaan olekaan rauhaa luvassa. Perunkirjoitus tarvittavine selvittelyineen on sen suuruusluokan urakka, että en todellakaan tajua, miten siitä selviän. Tiedän, hoen itsekin jatkuvasti, että selvittävähän siitä on kun ei vaihtoehtojakaan ole, mutta olen alkanut epäillä, että jokin vaihtoehtoinen kohtalo on sittenkin olemassa ja minä oivallan sen siinä vaiheessa, kun olen jo päälakeani myöten siihen uponnut. Olen alkanut saada yhä useammin, yhä pahenevia ja yhä pidempään kestäviä paniikkikohtauksia: en saa henkeä, huimaa, voin pahoin, yökin mutten kuitenkaan oksenna... Minä en oikeasti tiedä, miten tästä selviän! Mutta jos sittenkin jotenkin ihmeen kaupalla selviän, lupaan korkata suurimman löytämäni samppanjapullon sinä siunaaman iltana, kun saan lopullisesti pestä käteni tästä sonnasta!!!

P.S. Tuo alun riimipari on kuolinilmoitukseen laittamani värssy

2 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Osanotto!

Careliana kirjoitti...

Kiitos Tiina! Sinua tämä teksti varmaan kosketti ihan erityisesti... Lämmin osanottoni vielä myös sinulle, olet ollut usein ajatuksissani!