Surulla ja masennuksella on eroa. Suru on luonnollinen tunne, ei mukava olotila mutta kuitenkin jotenkin ymmärrettävä. Tavallaan siihen sisältyy lupaus siitä, että ajastaan se haihtuu tai ainakin kevenee, vaikkakaan tätä kevenemistä ei oikein voi itse edesauttaa tai nopeuttaa.
Suru kuuluu ihmiselämään. Tuskin kukaan onnistuu koko elämäänsä läpi räpiköimään kohtaamatta kertaakaan aitoa, rehellistä, puhdasta surua. Minä kohtasin sen nyt ensimmäistä kertaa ja huomasin pärjääväni sen kanssa. Sitä vastaan ei tarvinnut edes yrittää taistella, se tuntui oikeutetulta ja välttämättömältä. Ja tiesin, että se kestää aikansa, mutta ei sitten yhtään sen kauempaa.
Toki jokainen varmaan jossain elämänsä vaiheessa väistämättä tuntee myös jonkinasteista veetutusta, ahdistusta, masennusta. Se on ihan erilainen tunne, ikään kuin ylimääräinen. Se käperryttää ihmisen itseensä, lamauttaa luovan ajattelun ja jumittaa jauhamaan samoja kysymyksiä aina vain ympäri-ympäri-ympäri: miksi minä joudun kestämään tämän, miten minä selviän tästä, milloin tämä menee pois? Vastauksia se ei tarjoa.
Minä tahtoisin vain surra rauhassa. En tahtoisi valvoa öitäni tuskaillen, kuinka saan asiani hoidettua. Kuka selvittää kuolinpesän, kuka varastoi irtaimiston, mihin se sitten pannaan kun se on selvitetty? Mitä me teemme tuon koiran kanssa? Kuinka miäheni jaksaa pysyä rinnallani, mikä velvollisuus hänellä on kestää surevaa, ahdistunutta vaimoa, jolla ei ole voimia hoitaa edes omia asioitaan, saati aviollisia velvoitteitaan?
Minä tahdon takaisin siihen pieneen, hohdottomaan elämääni! Jos perun kaikki typerät rutkutukseni sen mitättömyydestä ja pyhästi lupaan olla koskaan enää turhista valittamatta, saanko kääntää aikaani taaksepäin ja pysäyttää sen siihen?!? Tai vastaavasti niin paljon eteenpäin, että kaikki tämä sotku ja hankaluus on jo takana?
(Surun vaiheet 3 ja 4, kaupankäynti ja masennus... no seuraava taitaisi olla jo se hyväksyminen, koskahan sille portaalle pääsisi?)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti