tiistai 11. joulukuuta 2007

Ilmapallo koppakuoriaisessa

Aina välillä tuntuu jo, että pahimmasta on päästy yli. Elämä tuntuu palailevan normaaleihin, mukaviin, arkisiin uomiinsa. Mutta sitten tulee taas hyökyaalto ja huomaan, että en minä mistään mihinkään ole päässyt.

Sunnuntai-iltana pakersimme miähen kanssa sen äidin yrityksen loppulaskutuksen. Eipä tuo sinänsä iso urakka ollut, alle tunnissa siitä yhteistuumin selvittiin - mutta se ahdistus, joka siitä seurasi, olikin sitten ihan eri kaliiberia.

Aivan kuin sisuksissani olisi iso ilmapallo, joka aina välillä tyhjenee itsekseen ja on silloin aivan huomaamaton, mutta heti kun jotain äidin asioihin liittyvää tulee esiin, se pallo täyttyy välittömästi ja täyttää koko rinta-alani niin etten voi hengittää. Tärisen sisäisesti aivan horkassa, mutta kun katson vaikka käsiäni, huomaan niiden olevan ulospäin täysin vakaat. Sydän nakuttaa kuin asfalttipora, nopeasti ja kovaa, tuntuu kuin vavahtelisin senkin voimasta. Mutta en minä vavahtele. Ulospäin.

Minä olen ilmeisesti sitkeämpi, vahvempi ja kovempi kuin itsekään ymmärrän. Vahvempi ja kovempi kuin haluan olla. Ulkopuolisen silmin saatan vaikuttaa hyvinkin urhealta ja reippaalta, tai sitten tunteettomalta ja kylmältä, kun pusken eteenpäin, hoidan kaikki mahdolliset tehtäväni ja velvollisuuteni. Teen töitä kuin heikkopäinen nyt kun niitä taas on tehtäväksi (eilenkin vierähti tässä koneella kaikkiaan 11 tuntia), pidän kämpän niin siistinä kuin se nyt meillä ikinä on (eli ei kovin siisti mutta silti), askartelen joulukortteja, valmistelen joululahjoja, pesen pyykkiä, laitan ruokaa, leikin lapsen kanssa... Jos joku kysyy, pärjäilenkö ja miten pärjäilen, hoen sitä ikuista "eihän tässä vaihtoehtojakaan ole" -mantraa. Mutta tosiasiassa olen sisältä aivan riekaleina, sirpaleina, tuhannen päreinä.

Eikä kyse ole siitä, etten antaisi itseni romahtaa, päinvastoin, minähän suorastaan käsken itseäni romahtamaan! En minä jaksaisi olla reipas ja urhea, en minä jaksaisi jaksaa. Tahtoisin antaa periksi, lysähtää kasaan, mykertyä mykkyrälle johonkin nurkkaan, täristä ja vapista juuri niin kovaa kuin tunnen vapisevani. Itkeä ja huutaa tai vaihtoehtoisesti ynistä vain hiljaa. Mutta kun en pysty. Jokin käsittämätön pitää minut jalkeilla, pääni pystyssä, kädet ja jalat liikkeessä. Kuoreni on näköjään niin kova, ettei se vain mene kasaan, vaikka mikä olisi. Olen koppakuoriainen! Vaikka juuri nyt olisin paljon mieluummin se kuuluisa maan matonen.

Vaikka auttaisiko sekään sitten, romahtaminen, mykkyrällä parkuminen? Nyt tietysti tuntuu, että se kipu voisi kuolla nopeammin, jos saisin sen päästettyä joksikin aikaa täysin valloilleen - kun tällä keinoin se ei ainakaan tunnu kuolevan. Mutta onko sittenkin niin, että se kaikki ankeus ja ahdistus vain väistämättä kestää oman aikansa, tein mitä tahansa, olin miten tahansa? Jos humpsahtaisin sinne ahdistuksen suohon korviani myöten, olisiko sieltä sittenkin entistä vaikeampi kavuta ylös? Onko tämä sittenkin se kevyempi tie, rämpiä pidemmän matkaa vyötäröään myöten letossa? Sitäpä en voi tietää, mikä tässä nyt helpoin ja kevyin tie olisi, mutta se kai täytyy jo uskoa, että tämä tie on minun tieni. Pakko rämpiä eteenpäin vain. Kuin se kuuluisa mummo lumessa. Olisikin edes lunta...

* * *

Loppukevennykseksi vielä yksi lapsen suusta kuultu älynväläys, joka kyllä jaksaa minua tämän kaiken keskellä hymyilyttää joka kerta kun tulee mieleen.

Lapsi riehui tavanomaiseen tapaansa sangen holtittomasti. Minä hänelle tokaisin, että onko sinun pakko olla noin kamalan villi, eihän tässä tule taas mistään mitään sinun kanssasi... Lapsi vastasi tyyriinä hymyillen:
- Tällaisen pojan te nyt vain ootte saaneet, sieltä äidin masusta!

Ei kommentteja: