Musiikin maaginen maailma

Minä rakastan musiikkia. Hyvä musiikki ottaa minut täysin otteeseensa, leijuttaa omaan maailmaansa, valtaa ajatukseni, sieluni ja ruumiini, sulkee kaiken muun ulkopuolelle. Minä laulan, tanssin, hypin, huidon, keinun, suljen silmäni, itken, nauran, huudan... Minä rakastan musiikkia!

Tänä viikonloppuna olen saanut nauttia hyvästä musiikista aivan ylenpalttisesti, kahdesta hyvin erilaisesta mutta yhtä lailla erinomaisesta showsta.

Lauantai-iltana oli Nightwishin konsertti jäähallissa. Nightwishistähän toiset ovat sitä mieltä, että bändi oli yhtä kuin Tarja Turunen eikä siis nykyisellään enää mitään. Toiset taas ovat sitä mieltä, että bändin syvin olemus nivoutuu Tuomas Holopaisen musiikkiin eikä sen vetovoima ole laulajanvaihdoksesta mihinkään kadonnut. Joidenkin mielestä taas se juttu oli nimenomaan Turusen ja Holopaisen lahjakkuuksien yhdistelmä, ja omilla teillään kumpikin on yhtä lailla hukassa. Minä voin sanoa lukeutuvani keskimmäiseen ryhmään, vasta tämän uusimman levyn myötä Nightwish oikeastaan kolahti minuun, ja kolahtikin todella kovaa. Hieman etukäteen mietitytti, kuinka Anette Olzonin ääni - kaunis, kirkas, vetovoimainen mutta kuitenkin auttamatta "pieni" ääni - riittää lavaesiintymisessä, hukkuuko se musiikin alle? Ja soittaako bändi vain uusinta tuotantoaan, tai jos soittaa vanhoja hittejä niin kuulostavatko ne miltään ei-klassisella äänenmuodostuksella laulettuina?

Kaikesta huolimatta ennakko-odotukseni keikan suhteen olivat hyvin korkealla - ja silti ne ylittyivät lopulta moninkertaisesti! Musiikki tempaisi otteeseensa heti ensimmäisestä kappaleesta lähtien. Riehaannuin, villiinnyin, liikutuin, haltioiduin. Olin valmis julistamaan Anette Olzonin jumalattareksi. Se nainen kuulkaa rokkaa! Vanhemmatkin helmet jytisivät ja kolisivat - ihan eri biisejähän ne tavallaan olivat kuin Tarjan laulamina, mutta ainakin minun makuuni tuhannesti parempia! (Ei sillä, kaikki kunnia Tarja Turusen laulutaidolle, onhan hänellä kiistatta upea, laaja-alainen ääni, minä en vain tykkää juuri sentyyppistä laulantaa kuunnella.) Samoin Marco Hietalan laulutaidot tekivät livenä vielä suuremman vaikutuksen kuin levyllä. Ja lienee paikallaan kehua ihan erikseen myös äänentoistoväkeä - miksaus oli täysin kohdallaan, laulu ja taustat täydellisessä tasapainossa. Jos jotain huomautettavaa nyt pitää hakemalla hakea, niin aika lailla ohjelmisto tosiaan painottui tämän yhden ainoan tuoreen levyn sisältöön, ehkä hieman monipuolisempi valikoima vanhojakin hittejä olisi voitu mahduttaa mukaan. Ja se jäi kyllä ihan pikkuisen kaihertamaan, että bändin ehkä suosituimmat kappaleet Eva ja Sleeping Sun eivät tosiaankaan illan ohjelmaan kuuluneet - pakko se oli uskoa siinä vaiheessa kun lavan valot sammuivat ja katsomon syttyivät, vaikka jästipäisesti pönötinkin paikallani inttäen, että minähän en täältä lähde ennen kuin olen ne puuttuvat kuullut...

Mutta siis sanalla sanoen ekstaattinen oli se elämys; jos pitäisi toinenkin sana sanoa niin se voisi olla jopa orgastinen. Olen aivan haltioissani vieläkin.

Tänään oli sitten vuorossa aivan toisenlaista musiikkitunnelmointia: Club for Fiven joulukonsertti. Olimme ystävättäreni kanssa vastaavassa konsertissa viime vuonnakin ja ajattelimme tehdä tästä perinteen. Ja aivan mahtava oli tämäkin konsertti, minun mielestäni selvästi viimevuotista parempi. Jälleen kerran haltioiduin ja liikutuin, pari kertaa ihan rehellisesti kyyneliin asti. Kuinka voi ihmisääni soida noin mielettömän upeasti? Vain viisi laulajaa, ei soittimia, ja sointi silti kuin mahtavimmissa kirkkouruissa. Kosketti, lämpimästi, syvältä.

Ahh. Ihana musiikintäyteinen viikonloppu takana, tavanomainen työntäyteinen viikko edessä. Mutta sitten onkin jo joulu ihan ovella. Joulu, ahh. Vielä kun lunta tulisi niin en valittaisi enää mistään. (ainakaan päiv... tunt... no pariin minuuttiin)