Tiukuja

Kölli tuota edellistä viestiäni kommentoi, että onpa ihanan positiivisia kuulumisia. Mukava kuulla - joskin yllättävää sinänsä. Minusta kun on tuntunut, että useimmiten tartun näppikseen nimenomaan silloin kun joku asia riepoo tai ahistaa.

Vaikka tottahan se on, se vanha sanonta: muruja on elon onni, suurin osa suruja. Kyllä niistä muruistakin ihan kelpo keon saa, kunhan vain huomaa poimia ne. Viime päivinäkin on mukavia murusia, niitä elon tiukuja, ropsahdellut koppaani ihan mukavasti:

* * *
Nautin työstäni, kuten aina. Myös yliopistotyöstä. Meille on tullut parin kollegan kanssa tavaksi käydä kahvilla aina ennen oppitunteja, ja näistä kahvihetkistä nautin ihan erityisesti. Tunteihin valmistautumisaikaa ne toki syövät, mutta vastaavasti tarjoavat piristävää livekeskustelua ja vieläpä vieraalla kielellä, jota minun on syytäkin aktiivisesti treenata.

* * *
Kun tiistaina köröttelin bussissa yliopistolta kotia kohti, puhelimeni soi. Pojan kummisetä kyseli, missä olen ja olenko hereillä - hän nimittäin seisoi kotiovemme takana ihmettelemässä, miksei ovikelloon vastaa kuin koira. Hän oli työasioissa meillä päin ja päätti samalla vauhdilla pistäytyä kahvilla. Yllätysvierailut ovat sitten ihania, niitä pitäisi ihmisten harrastaa enemmänkin!!! No minähän tietysti sitten heti kotipysäkiltä pyrähdin juoksuun ja kipitin pikapikaa vierasta vastaanottamaan. Hah. Tai olisin kipittänyt. Jos olisin jaksanut. Vaan kun en. Minä en jaksanut edes kevyttä hölkkää sitä matkaa bussipysäkiltä kotiin!!! Ja sitä matkaahan kuitenkin on vähän toistasataa metriä...

No joojoo, seliseli valivali viriviri tööttööt, en minä koskaan ole mikään juoksija ollut, ja olihan minulla tietysti jalassa korolliset talvisaappaat eikä mitään juoksukenkiä... Mutta kyllä siinä aika painokkaasti tuli mieleen, että lienee syytä tosissaan ruveta taas jumppailemaan, eikä pelkästään lihaskuntotreeniä vaan aerobista kuntoilua myös!

Viimeaikaiset sairastelut, sekä pojan että omani, ovat tarjonneet taas vallan mainioita tekosyitä jättää jumpat väliin - milloin on pojan hoitamiseen käytetty työaika pitänyt ottaa illasta takaisin, milloin taas oma olo on ollut liian heikko fyysiseen rasitukseen. Vaan tänään en sinnikkäästä pähkäilystä huolimatta keksinyt yhtään force majeurea, joten jumppaan läksin, sellaiseen hieman aerobisempaan tällä kertaa. Ja tykkäsin! Tämä on nyt se olo, joka vetää ne ahterin imukupit irti sohvasta ja saa kerta toisensa jälkeen lähtemään salille: lihakset ovat raukeat ja raskaat mutteivät kuitenkaan kipeät, mieli on kepeä - koko keho ikään kuin kiittää hyväätekevästä rasituksesta. Jee. Ensi viikolla uudestaan!

* * *
Kun jumpan jälkeen vein koiran iltalenkille, se bongasi heti kotipihassa jäniksen. Siinä sitä mentiinkin eikä meinattu, tuore unelmainen puuterilumi vain pöllysi, kun meidän tuubi paineli pömppömahanalus parikymmensenttistä jalkaa täynnä potentiaalisen saaliseläimen perässä! Niin, kuten olen aikaisemminkin maininnut, ne jotka yhtään tuntevat armasta lemmikkiämme, tietävät, että se kyllä on ihan mainitsemisen arvoinen asia, jos se joskus ottaa juoksuaskelia. Nääs kun minä olen se sellainen sohvaperuna ja tuo koira on vastaavasti melkoinen makkara - yhdessä me ollaan siis sohvamakkaraperunat! Mutta olipa tosiaan mukava välillä katsella koiran riemukasta railakasta menoa. (Ja eläinrakkaille tiedoksi: yhtään pupua ei vahingoitettu tässä välikohtauksessa - koiralla oli onneksi ihmisankkuri siellä hihnan toisessa päässä hidastamassa menoa niin, ettei jänöä saatu kiinni...)

* * *
Miäs laihduttaa. Hän heräsi jouluna huomaamaan, että repsottavat elintavat ovat salakavalasti ilmaantuneet ilmoittelemaan itsestään elintasokummun ja sivuvakaajien muodossa. Niinpä hän päätti näin aluksi ihan vain katsoa, mitä pienellä pintaremontilla saisi aikaan: hampurilais- ja pizzalounaat vaihtuivat työmaaruokalan peruspöperöihin, iltaherkuttelut saivat jäädä ja viikonlopun saunaolutkin sai tulla toimeen ihan yksin ilman niitä paria lajitoveria, jotka aikaisemmin mennä hulahtivat ihan huomaamatta samalla vauhdilla. Ja kuulkaa, on toiminut! Kuukaudessa on lähtenyt viitisen kiloa. Sen kunniaksi miäs osti meille huomisillaksi sipsejä - mutta vain yhden yhteisen normaalikokoisen pussin, kun ennen meillä mätettiin 250 g:n jättipussi per naama yhdeltä istumalta. Kyllähän ne herkut paremmilta maistuvatkin, kun harvemmin syö.

* * *
Olen uuden blogini myötä saanut valtavasti uutta potkua kirjoitusharrastukseeni. On niin sanotusti inspiraatiokausi meneillään. Siitä tulee hyvä mieli.

* * *
Kilikiliheliheli. Pieniä tiukuja, pieniä muruja. Pieniä suuria iloja. Kuinka mukavaa.