tiistai 22. huhtikuuta 2008

Breaking a habit

(Ja taas tuli laulun nimi otsikkoon, sorry vaan kaikki hukkareissun tehneet Linkin Parkin ystävät)

Kyllä osaa olla nihkeää, tuo tapojensa muuttaminen. Miten se ikivanha hokema taas menikään, hyvät tavat kaunistavat - no, pahat tavat orjuuttavat.

Flunssa on istunut sen verran tiukassa viime aikoina, että on taas tullut taukoa jumppaan. Hypokondriaa tai ei, minä olen sydämestäni sen verran tarkka, etten kyllä yhtään vajaakuntoisena lähde rehkimään. ...eehhehehe, uskoiko joku? Okei, varmaan on oikeasti ihan viisasta jättää fyysiset erityisrasitukset sairaana väliin, mutta kyllä minun tapauksessani kyse on kuitenkin pohjimmiltaan ihan silkasta laiskuudesta. Mikä siinä onkin, että sohvaperunarutiiniin solahtaa niin sulavasti suunnilleen päivässä mutta jumpassa pitää käydä kymmeniä kertoja, ennen kuin sinne lähteminen lakkaa tökkimästä!

Eilen kuitenkin päätin jumppaan lähteä, vaikka tajunnanräjäyttäviä yskänpuuskia silloin tällöin edelleen saankin. Seisoskelin keittiössä, pyyhkielin pöytiä ja kiukuttelin itselleni kuin pikkulapsi, että kun minä en haluu. Minä en haluu mennä jumppaan enkä minä haluu olla tupakoimatta. Minä en ole liikunnallinen, tupakoimaton ihminen. Minä olen käryttävä sohvaperuna. Nih kerta! Mutta sitten taas toisaalta, minä olen myöskin ihminen, joka haluaisi elää pitkän, vaivattoman elämän. Ja tämä tavoite lienee todennäköisemmin saavutettavissa, jos on liikunnallinen ja savuton. Mutta sitten taas toisaalta, haluanko että minulla on mukavaa kasikymppisenä vai nyt? Miksi minä niin äärimmäisen harvoin teen yhtään mitään ihan vain siksi, että minä haluan tehdä sitä? Miksi useimpia toimiani ajaa velvollisuudentunto ja se kuuluisa suorittaminen? Mitä minä edes oikeasti haluaisin kaikkein mieluiten tehdä, jos muka joskus saisin ja osaisin ihan vapaasti itse valita? Olenko minä niin vieraantunut itsestäni, etten edes tiedä vastausta tuohon kysymykseen?

Moisissa aatoksissa joka tapauksessa lähdin kuin lähdinkin sinne jumppaan. Ja heti alkutahdeilla muistin, että vaikken ehkä olekaan syvällä sisimmässäni liikunnallinen ihminen niin olen kuitenkin jumpasta nauttiva ihminen. Ahh miten mukava olo siitä tulikaan! Jumppa päättyikin justiinsa passelisti sellaiseen aikaan, että kun sitten kurvasin takaisin kotiparkkikselle, heti kohta perääni siihen kurvasi jäätelöauto. Joten hoipuin sitten kotiin sylissäni vino pino jäätelölaatikoita. Pitäähän sitä itsensä palkita siitä hyvästä, että on ollut kiltti ja liikunnallinen ja tupakoimaton ihminen...

Tänään tuo palkinto tulikin heti tarpeeseen. Istutimme poitsun kanssa nimittäin nyt vasta vihdoin ja viimein niitä yrtinsiemeniä, ja totesimme, että tässä on nyt tehtävä raskas uhraus yhteisen hyvän nimissä: niihin ruukkuihinhan tietenkin tarvitaan tikut, joihin kirjoitetaan, mitä niissä on - ja mistäs moisia tikkuja muualtakaan löytyisi kuin jäätelön sisästä! Ja kyllä ne jäätelöt muutenkin ihan ansaitut olivat, tänään on ollut oikein kiva päivä, aurinkoinen ja puuhakas ja sopuisa.

Ehkä, ehkä tämä tällainen elämä nyt vain sattuu olemaan just sitä, mitä minä loppujen lopuksi haluan.

4 kommenttia:

Juliet kirjoitti...

Erinomainen palkinto liikuntasuorituksesta ja vielä hyödyllinen ja kaikkee. Ooh :)

Niin, ei mulla asiaa ollut, sitä vaan että täällä uskollisesti käyn säännöllisen epäsäännöllisesti.

Juliet kirjoitti...

Ai niin. Kiitos vaan tuosta otsikkosi kipaleesta, jonka laitoit päähäni soimaan.

Careliana kirjoitti...

Ooh Julle, toinen Linkin Parkin ystävä, minä kun luulin olevani ainoa...

Juliet kirjoitti...

Sanoinko olevani Linkin Parkin ystävä? :D Vai saakohan sen tittelin jo sillä, että tietää, mistä kappaleesta on kyse... Hmm. Ei sillä, että minulla mitään kyseistä orkesteria vastaakaan olisi.