Perjantai ja vapaapäivä. Kello ei herätä - miksi herättäisikään?! - ja olen päättänyt oikein kokeilla, kuinka pitkään osaankaan nukkua. Ystävä soittaa klo 8.13. No, olen aika ylpeä jo siitäkin, että silloin vielä olin umpiunessa. Puhelun jälkeen lojuskelen vielä sängyssä, luen hetken aikaa kirjaakin, ennen kuin nousen aamiaiselle.
Puoli kahdeltatoista tapaan pitkästä aikaa vanhan rakkaan ystäväni lounaalla. Hesen salaattiannoksen äärellä menee tunti hujauksessa, ja paljon pidemmäksikin aikaa olisi juttua riittänyt. Ystävällä ei kuitenkaan ole vapaapäivä, joten hänen on palattava työmaalleen. Minä sen sijaan suunnistan tavarataloon.
Ai kappas, ovat muuttaneet järjestystä, tämä nuoriso-osasto on tullut samaan kerrokseen muiden naistenvaatteiden kanssa, näppärää! Voi hellanlettas miten söpönen toppi, ja noin edullinenkin, otetaanpa sovitukseen. Ja tuosta tuo hamonen. Ja nuo housut. Ensimmäinen kierros suoritettu, maksan topin mutta palautan hameen ja housut paikoilleen. Seuraava osasto. Oi oi, i-ha-na T-paita! Minä en tarvitse T-paitaa, niitä on minulla yllin kyllin jo ennestään, tulin ennen kaikkea etsimään kivaa farkkumekkoa kesäksi. Mutta kun tuo T-paita on niin hieno, pakko sitä on kyllä sovittaa. Ja oi, lisää noita söpösiä kesäisiä perhosenkeveitä toppeja, toinen toistaan ihanampia! Mutta minä EN tarvitse enempää pikkutoppeja, juurihan yhden ostin ja Suomen kesässä ei välttämättä kovin monta toppipäivää tule. Taistele, voita itsesi, ohita ne rekit! Noooooin, hyvä tyttö. Ohita nyt vain ne ihanat, söpöset, kesäiset, perhosenkeveät puuvillamekotkin, et sinä kuitenkaan sellaista jaksaisi pitää, ainakaan sen jälkeen kun se olisi ekan kerran pesty ja tarvitsisi silitystä. Ohi vaan, sinä pystyt siihen kyllä! Jaa mutta tuossahan on juuri sellaiset housut, joita olet etsinyt, sovitetaanpa niitäkin. Oi oi, melkein tulee tippa linssiin sovituskopissa: tervetuloa kotiin, uudet täydelliset housuni! Ja T-paita kanssa, on se vaan niin kiva. Pannaan pari vähän lurpsahtanutta vanhaa paitaa kaapista hyvitykseksi UFFille sitten.
Muutamaa kauppaa ja monta voitettua puuvillakiusausta myöhemmin soittaa ystävätär ja ilmoittaa olevansa valmis liittymään seuraan. Lupaan mennä bussipysäkille vastaan. Mutta katos kehvanaa, siinähän on kaupungin päheimmän musiikkipubin terassi justiinsa pysäkin takana. Talon punaviini on kuulemma eteläafrikkalaista, sehän passaa. HSP.
Monta monituista vaatekauppaa ja yksiä donitsikahveja myöhemmin lösähdämme ostoskassit tursuillen bussiin. Illalliseksi sangen onnistunutta jauhelihapiirasta (kokeilin uutta reseptiä, toimii!) ja Alkosta oikein myyjän avustuksella juuri kyseisen piirakan kaveriksi täsmävalittua punaviiniä, sivusilmällä jääkiekkoa (äijät pelash ku mimmiliigassha shaatana*), saunomista, tälläytymistä, paljon paljon puhumista, reippailu lähiöpubiin, pari biisiä karaokea, paljon paljon puhumista, kotimatka laulun tahdissa, vielä vähän puhumista ja sitten punkkaan, johon oli poissaollessani kömpinyt myös armas aiviomiäheni. Olipa sitäkin ollut ikävä, voi miten ihanaa oli taas käpertyä tuttuun, lämpöiseen kainaloon!
Tuollaisia päiviä ihminen tarvitsee. Ei liian usein, mutta kerran-pari vuodessa. (Ja ensi kerralla ehkä jo muistamme, että epämääräisten liköörivarantojen tyhjentäminen baarikaapin perukoilta valomerkin jälkeen ei välttämättä ole niitä ideoista parhaita...)
*) sitaatti Reinikaisesta
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti