Piikkejä

Leppoisa viikonloppu kotikonnuilla, iloisia jälleennäkemisiä rakkaiden sukulaisten kanssa, rentouttavaa löhöilyä kylpylässä, riemukkaita hetkiä lapsen seurassa, hyväntekeväisyyttä, hyvää mieltä.

Justjoo. Tai sitten ei. Viikonlopun jäljiltä on herneitä nenässä siinä määrin, että niistä saisi kelpo rokan keskikokoisen pataljoonan tarpeisiin.

Mistä aloitettaisiin? Jos vaikka niistä sukulaisista, jotka eivät jostain syystä vaikuttaneet mitenkään erityisen ilahtuneilta käynnistämme. Isi oli hyvin poissaoleva, suurimman osan aikaa ihan konkreettisestikin, mutta paikalla ollessaankin hän oli hyvin etäinen, ei liiemmin vaivautunut juttelemaan saati leikkimään ainoan lapsenlapsensa kanssa. Uusäiti oli aivan muissa maailmoissa, ei kovin monta sanaa sanonut koko aikana - mikä on jotain aivan käsittämätöntä ihmiseltä, joka normaalisti höpöttää kevyesti vuorokauden verran putkeen henkeä vetämättä. Oletettavasti hänellä oli kovia kipuja, hän onkin lähiaikoina lonkkaleikkaukseen menossa, sellainen toki vetää hiljaiseksi pahimmankin puhekoneen. Mutta oliko asiassa muutakin? Oliko heillä jotain suuria ja raskaita murheita, joista ei haluttu meille kertoa? Pitäisikö tässä olla huolestunut vai närkästynyt? Ainakin siinä vaiheessa närkästys oli kyllä aika vahvasti voitolla, kun kutsuin isin, vaimokkeensa ja mummin ravintolaan päivälliselle mummin syntymäpäiviä juhlistamaan, ja lautasten tyhjennyttyä sain ykskaks todeta pöydänkin tyhjenneen: poika halusi leikkihuoneeseen, miäs meni hänen mukaansa, isi lähti vessaan ja uusäiti tupakille. Siinä minä sitten istuin lähes täyskuuron mummin kanssa kaksin, nieleskelin itkua ja hymyilin vaivautuneesti tarjoilijalle, joka kyseli, maistuiko ruoka ja otettaisiinko jälkiruokaa. Paha sanoa, kun kaikki syöjät ovat kaikonneet...

Vähän viileähkö oli tunnelma altaidenkin puolella. Kysäisin asiaa henkilökunnalta ja sain vahvistuksen: kyllä, veden lämpötilaa on tosiaan laskettu "muutamalla asteella". Hieno juttu, iso energiansäästö, iloitsee viherpiiperö. Hyihemmetti, minenmeeuimaan, älähtää vilukissa. Kyllä niillä hinnoilla pitäisi pystyä vesi pitämään sellaisissa lukemissa, etteivät ihan vartissa vielä alkaisi huulet sinertää! Ja vastaavasti "muutamalla asteella" oli ilmeisesti laskettu myös siivouksen tasoa, sillä kun lähtiessämme kurkimme sänkyjen alle varmistaaksemme, ettei sinne ollut jäämässä tavaroitamme, löysimme yhden sängyn alta pallotikkarin ja toisen sängyn päädystä styrttääntyneen käsipyyhkeen, joista kumpikaan ei siis ollut meidän jäljiltämme...

No mutta, hyväntekeväisyydestä sentään saa aina hyvän mielen, eikö. Tällä kertaa kyse oli kansallispukulahjoituksesta. Äitini nimittäin oli erittäin innostunut ja omistautunut nuorisoseura- ja kansantanssiharrastaja, ja ehti elämänsä aikana tehdä useammankin kaikkien taiteen sääntöjen mukaisen kansallispuvun, alusta loppuun asti itse, enimmäkseen täytenä käsityönä. Nämä kansallispuvut olivat ainoa asia, jotka hänen kuolinpesästään halusin ottaa erilleen - en siksi, että olisin niistä myyntituloja havitellut, vaan ihan pelkästään siksi, etten halunnut niiden menevän muun ryönän mukana johonkin kirpputorille vaan päätyvän arvoiseensa paikkaan, jossa niitä arvostettaisiin ja säilytettäisiin arvonsa mukaisesti. Ja se paikka ei olisi myöskään minun varastoni. Niinpä siis otin yhteyttä kotiseutuni nuorisoseuraan, jossa olen toki itsekin ihan kunnioitettavan kansantanssirupeaman lapsena ja nuorena tehnyt, ja kysäisin, huolisivatko he puvut. Toki he huolivat, ja sovimme, että toimitan ne nuorisoseurantalolle, missä niitä ollaan vastaanottamassa. Minä sitten kurvasin sovittuun aikaan sovittuun paikkaan odottelemaan. Aikani odottelin, kunnes muut menot alkoivat painaa päälle ja soittelin vastaanottajan perään, tosin hänen yhteystietojaan minulla ei ollut, vain yhteyshenkilön, joka itse sattui olemaan matkoilla juuri silloin. Tämä yhteyshenkilö kovasti päivitteli, että onko se vastaanottaja nyt sitten kuitenkin unohtanut koko jutun, vaikka eilen vasta siitä puhuttiin... Lopulta päädyimme sellaiseen ratkaisuun, että survoin kansallispuvut talon juhlasalin näyttämön takana sijaitsevaan lukitsemattomaan pukuhuoneeseen, jonne puikkelehdin illan diskoa valmistelevien kauppisteinien lomitse. Tunsinpa tosiaan taas tekeväni jotain arvokasta ja yleishyödyllistä. Jukoliste, neljä täydellistä, käsin tehtyä kansallispukua, joiden rahallinen arvo laskettaneen useammassa tuhannessa eurossa, tunnearvosta nyt puhumattakaan, eikä kukaan vaivaudu edes tulemaan niitä vastaanottamaan!!!

Toki minä olen nyt muutenkin aika herkässä mielentilassa ja taipuvainen ylireagoimaan negatiivisiin käänteisiin, mutta ei viikonlopun tapahtumia kyllä ihan pelkästään minun henkilökohtaisen asennevikani piikkiin voi panna. Tai ehkä ne sitten voi. Ehkä kaiken voi. Kuten senkin, että motivaatio yrittää enää yhtään mitään yhtään kenenkään hyväksi ja iloksi (edes itseni) on aika tömäkästi pakkasen puolella. Haist ite universumi.