torstai 25. marraskuuta 2010

Hyväntekeväisyyttä

Antamisen ilo on paras ilo. Näin joulun alla tuo ajatus tulee erityisen kirkkaana mieleen. Tavanomaisten joululahjapähkäilyjen (mitä minä keksin miähelle lahjaksi?!?) ohella olen alkanut viime vuosina enenevässä määrin miettiä sitä, kuinka voisin auttaa ja tuoda hyvää mieltä muillekin.

Olen jo monena vuonna tukenut Lastensuojelun keskusliittoa tilaamalla Lasten maailma -lehteä pienen jakson. Se on kyllä hyvin tehty lehti ja sisältää paljon monipuolista asiaa, mutta totuus on, että minä tilaan sitä ihan puhtaasti hyvän asian kannatuksen vuoksi - suurin osa lehdistä päätyy joskus kesän korvalla paperinkeräykseen lojuttuaan siihen asti koskemattomina lukemattomien lehtien pinossa. Voisi niitä ekologisempiakin tukemistapoja olla...

Lapset ovat tärkeä sijoituskohde, lapsissa on tulevaisuus. Jokainen lapsi on ansainnut tavallisen elämän. Ja terveen elämän. Lastenklinikoiden kummit lienee tunnetuin tämän maan hyväntekeväisyysjärjestöistä, ennen kaikkea tietysti runsaan julkkisjäsenmäärän vuoksi. Ja onhan se hienoa, että vakavista sairauksista kärsiviä lapsia ja heidän perheitään autetaan ja ilahdutetaan kaikin keinoin! Lastenklinikka on myös erittäin "helppo" tuen kohde - kukapa voisi sydän kovana katsoa kuvia suurisilmäisistä pilteistä letkuissaan tai silmänurkat kuivina kuunnella vanhempien sydäntäriipaisevia kertomuksia? Kuten Greyn Anatomian lastenlääkäri Arizona Robbinskin totesi, pikkuihmisille rahat aina annetaan. Ja hieno asiahan se on, että annetaan!

Jos minä olisin julkkis, perustaisin Koukkuniemen kummit. Järjestäisin tempauksia ja keräisin rahaa, jolla saataisiin palkattua niitä hartaasti kaivattuja lisäkäsiä, -silmiä ja -korvia vanhuksia auttamaan: hoitamaan, syöttämään, ulkoiluttamaan, ääneen lukemaan, ihan vain kuuntelemaan... Sillä keinoin voisi hyvin myös auttaa eri-ikäisiä pitkäaikaistyöttömiä tai syrjäytymisvaarassa olevia nuoria työllistymään. Mutta raaka totuushan on, että kurttuiset, kärttyiset, raihnaiset, enempi/vähempi todellisuudesta jo vieraantuneet mummelit ja papparaiset eivät ole ollenkaan yhtä mediaseksikkäitä kuin ne suurisilmäiset piltit.

Lukiossa kuuluin kouluni Lucia-kuoroon. Joulukuun aikana kävimme esittämässä joululauluja eri paikoissa, myös vanhainkodissa. Ne kokemukset ovat jääneet erittäin vahvoina mieleeni, silloin koin todella tuottavani iloa! Myöhemmin olen haaveillut, että voisin vain mennä johonkin vanhainkotiin, sairaalan kroonikko-osastolle tms. paikkaan jonkun kitaran tai vastaavan säestysvälineen soittotaitoisen kumppanin kanssa joululaulutuokiota pitämään. Tämä idea olisi ihan toteuttamisvalmis vaikka vielä tänä jouluna - puuttuu vain suhteita ja yhteyksiä ko. laitoksiin ja se säestäjä. Mutta annan haaveen elää, ehkä jonain vuonna se vielä onnistuu! Jos ei muuta niin hion pianonsoittotaitoani niin hyväksi, että pystyn kunnolla säestämään itse itseäni.

Yhdenlaisia hyväntekeväisyyskohteita löytyy kyllä runsain mitoin myös omalta pihaltamme - nimittäin pikkulintuja. Hyvissä ajoin ennen lumen tuloa viritimme pari lintulautaa, jotka ovat osoittautuneet hurjan suosituiksi. Eivätkä kaikki ruokailijat ole ihan pieniä:


Kuvassa on lähiöfasaanimme Herra Möhkö. Hän ja hänen klaaninsa jäsenet - n. neljä Rouva Möhköä sekä toinenkin, pienempi kukko, jonka epäilemme olevan Möhkö Junior - ovat jokapäiväisiä vieraita pihassamme. Lintujen ateriointia on valtavan kiehtovaa seurata! Harmittaa vain, kun lintutuntemuksemme on ihan olematon (minä saan vieläkin kuulla muutaman vuoden takaisesta älynväläyksestäni, kun innoissani hihkuin nähneeni lintulaudalla albiinon, valkoisen talitintin - joka siis, kuten olen sittemmin antanut itselleni kertoa, oli niinkin suuri harvinaisuus kuin hömötiainen...), poikakin tärkeänä selitti mummolleen puhelimessa, että "sitten siellä on sellainen yks lintu joka on isompi ku talitintti mut pienempi ku möhkö, mikähän se vois olla, mummi?" Ihan ei noilla spekseillä mummikaan osannut arvoitusta ratkaista, vaikka valtavasti linnuista tietääkin. Vähän epäilen, että joulupukin kontissa saattaa olla meille lintukirja... Mutta kiva niitä joka tapauksessa on katsella, vaikkei nimiä tiedäkään!

Antamisen iloa itse kullekin!

2 kommenttia:

napis kirjoitti...

Sinne vanhainkoteihin saa mennä ihan noin vain, vaikka jos soittaa pari päivää ennen ja sopii ajan. Eivät pistä hanttiin, ainakaan itsellä ei ole ollut moisesta mitään ongelmaa. Taitaa olla vain yleensä omasta lähtemisestä kiinni.

Olisi hyvin ajankohtainen aika, hyvää voi tehdä tosiaan ilman rahaakin.

Careliana kirjoitti...

Kiitos kommentista napis! Täytynee siis vain aktivoitua säestäjän haussa ja rohkaistua ottamaan yhteyksiä kohteisiin.