tiistai 15. helmikuuta 2011

Kammotusta

Kuten useimmat lapset, minäkin pelkäsin pienenä kaikenlaisia piikkejä ja pistoksia sangen hysteerisesti. Mummi ja äiti ompelivat minulle silloin tällöin vaatteita, mutta niiden sovittaminen oli aina täyttä tuskaa kaikille osapuolille, koska minä kammosin niitä aihioita kasassa pitäviä nuppineuloja. Pakolliset rokotukset olivat tietenkin jotain ylitsepääsemättömän hirveää - muistan vielä lukiossakin ihan rehellisesti juosseeni pitkin koulun käytäviä terkkaria karkuun tietäessäni, että minun olisi aika saada rokotus. Voin vain kiittää onneani, että olen aina ollut perusterve enkä ole tarvinnut mitään ylimääräisiä verikokeita tai muita pistoksia! (Tai no, toisaalta, jos olisi useammin tullut pistetyksi, siihen olisi varmaan tottunut.)

Piikkikammo on sittemmin hiipunut, kuten useimmat muutkin lapsuuden ja nuoruuden mielikuvapohjaiset pelot - mutta yksi pysyy ja pahenee: hammaslääkärikammo! Minua on siunattu jo synnynnäisesti heikolla hammasaineksella, joka reikiintyy helposti ja on myös värjäytymille yms. ei-toivotuille vaikutuksille sangen altis. Minulla ei tosiaankaan ole mikään pearly white -jenkkihymy: purukalustossani on räikeän harmaata amalgaamia melkein enemmän kuin hammasluuta, joka sekin alkaa olla ikävän tummaksi värjäytynyttä, ja lisäksi purentanikin on vinksallaan. Sitä purentavikaa toki yritettiin korjata, kun olin esiteini-iässä, mutta minä suuressa viisaudessani päätin, että oli tarpeeksi kova kohtalo olla pullonpohjarilleihin tuomittu ohuttukkainen läski (toim. huom. en ole koskaan ollut oikeasti lihava, mutta esiteinin suhteellisuudentaju nyt on joskus hieman omanlaisensa) - hammasraudat olisivat siinä konkurssissa olleet ihan lopullinen kuolemantuomio. Joten minä vain yksinkertaisesti jätin menemättä sinne oikomishoitoon, eikä minua jostain syystä kukaan sinne sitten enää patistellut. Joo jälkiviisaudessahan ei ole muuta vikaa kuin se ettei se enää mitään auta... voi elämä!

Minähän kyllä yleisesti ottaen pidän itsestäni ihan kohtalaisen hyvää huolta - treenaan aktiivisesti fyysistä kuntoa, lähmin naamaani jos jonkinlaista tököttiä, käyn säännöllisesti kampaajalla jne. - mutta hampaideni suhteen olen ollut auttamattoman laiska. Tietysti harjaan aamuin illoin, se nyt on itsestäänselvyys, mutta juuri muuta en olekaan saanut aikaiseksi tehdä. Juuri tein uuden vuoden päätöksen, että alan käyttää hammaslankaa edes kerran viikossa, toki tietäen, että se on ihan liian vähän mutta tyhjää parempi kuitenkin.

Enkä tietenkään ole riemusta kiljuen myöskään hammaslääkärin tarkastuksissa rampannut. Nyt kuitenkin vihdoin, aivan syntisen pitkän tauon jälkeen, uskaltauduin eilen kyseiseen kauhukammioon astumaan. Ja aivan kuten arvelinkin, priimakuntoiseksi ei purukalustoani voi millään ilveellä sanoa. Mitä pidemmälle tarkastus eteni ja mitä useamman hampaan kohdalla kuului lääkärin monotoninen mumina "yksi, kakkonen ja nelonen", minkä hyvin nopeasti ymmärsin tarkoittavan sitä, että hampaiden välissä oli alkavia reikiä, sitä kurjemmaksi tuli oloni. Lupasin ja vannoin, että tästä lähin lankaan hampaani ehdottomasti päivittäin estääkseni niitä alkavia reikiä kehittymästä varsinaisiksi, paikkausta vaativiksi rei'iksi. Lisäksi voisin ihan hyvin ottaa tavakseni harjata hampaat aina ruoan päälle, kun kerran yleensä kotona ruokailen. Mutta pelkillä pyhillä lupauksilla en silti selvinnyt: yhdestä hampaasta on lohjennut vanhaa paikkaa ja hampaan reunaakin sen verran, että poraa tarvitaan.

Paikkausaika varattiin ensi viikolle, ja lisäksi varattiin aika suuhygienistille hammaskiven poistoon. Ja minä pahoin pelkään menettäväni yöuneni koko loppuviikoksi, kun olen kertakaikkiaan järjettömässä paniikissa. Vahvasti harkitsen pirauttavan perhelääkärille pamireseptin perään (tarkistin jo hammaslääkäriltä, että rauhoittavia saa kyllä ottaa jos tarvis vaatii)! Järki kyllä sanoo, että haloo, onhan minulta jotakuinkin kaikki hampaat jo kertaalleen paikattu ja viisaudenhampaatkin irti nyhdetty, ja niistäkin koettelemuksista olen hengissä selvinnyt ilman ylimääräistä lääkitystä. Tiedän kyllä, että puudutuksen kanssa toimenpide ei oikeasti satu ja vaikka se vähän epämiellyttävältä tuntuisikin, ei se kuitenkaan kestä kauan - mitä nyt yksi puoli tuntia koko elämän mittakaavassa muka on! Ja joo, tiedän senkin että monet tuttavanikin paikkauttavat hampaansa vallan ilman puudutusta eivätkä lainkaan kuole siihen, mutta itselläni kyllä jo silkka ajatuskin saa polvet notkahtamaan ja kyyneleet nousemaan silmiin!

Ehkä yritän keskittyä siihen, että sittenpä kelpaa reissuun lähteä hoidetuin hampain. Ja reissuun lähtö on ihana asia.  Lisäksi voisin puudutusaineen vaikutusta odotellessa pyytää hammaslääkäriä kertomaan hyviä vinkkejä hampaiden valkaisuun, kotikonstein tai miksei vaikka lääkärilläkin, jos se toimenpide on kivuton. Valkoisempi hymy olisi kyllä ihana asia sekin!

Mutta kun paniikki. Voi elämä, aikuinen ihminen...

2 kommenttia:

Eloise kirjoitti...

Oih ja voih... jaan kanssasi tuon hammaslääkärikammon. Minunkin purukalustoni on enempi amalgaminmusta kuin valkoinen, jos katsoo noita takahampaita. Kammon sai aikaan taatusti lapsuuden aikainen hammaslääkäri, joka ei puudutusaineiden vaikuttamisaikoja jaksanut odotella. 6 -vuotiaana olin niin paniikissa, että purin lääkäriä sormeen, työnsin kojelaudan edestäni ja ryntäsin kesken hoidon ovelle.
Enää en hammaslääkärien sormia pureskele, mutta edelleenkään en tohtorille hypellen mene. Yritän käydä säännöllisesti tarkastuksissa, uskon näin pääseväni vähemmällä. Isot remontit odottanevat tulevaisuudessa, jahka nämä vanhat paikat alkavat olla tiensä päässä. Uusia paikkoja voi olla vaikea kiinnittää niihin hampaisiin, joissa ei omaa hammasluuta ole enää juurikaan jäljellä... pitäisiköhän perustaa hammassäästötili...

Careliana kirjoitti...

Ihanaa, kohtalotoveri! Minulla ei kyllä ole edes mitään tavanomaista traumaattisempia kokemuksia, joihin vedota - olen ihan rehellisesti vain vellihousu. Huomenna hammaskiven poistoon, ägägäääää... (mutta merkittäköön pöytäkirjaan, että pamit olen kuitenkin päättänyt jättää apteekkiin)