sunnuntai 20. marraskuuta 2011

Vanha vinha totuus

Keskustelu ystävättäreni, alle vuoden ikäisen vauvan äidin, kanssa sai minut taas kaivelemaan arkistojen kätköistä esiin vauvapäiväkirjan, jota pidin odotusajan sekä pojan ensimmäisen vuoden ajan eräällä perheaiheisella foorumilla (myöhemmin urakoin sen tavalliseen päiväkirjamuotoon; vaatimattomat 367 sivua tekstiä siitä kertyi). Olen näin jälkikäteen moneen kertaan kiittänyt itseäni, kun olen jaksanut sitä pitää ja säilyttää, sillä sitä on yllättävän mielenkiintoista aina silloin tällöin silmäillä ja tarkistella mielikuvia siitä, miten erinäiset asiat ja kehitysvaiheet meillä menivätkään. Kummasti sitä seitsemässä vuodessa aika tekee tehtävänsä, kultaa joitain muistoja ja joitain ehkä vastaavasti tuhkaakin...

Tämänkertaisella silmäilykierroksella silmääni sattui tekstinpätkä, joka tuntuu sangen osuvalta vieläkin ja varsinkin tähän aikaan vuodesta, kun on taas käytävä napakoita neuvotteluja puolison (ja hänen vanhempiensa) kanssa siitä, kuinka paljon ryönää tuolle talliaiselle pukinkonttiin oikein haalitaan - tarvinneeko erikseen kertoa, kumman käsitys sopivasta määrästä liikkuu alle kymmenessä ja kumman yli sadassa... Kyseinen pätkä on kylläkin loppukesältä, ajalta jolloin poika oli n. 10-kuinen, ja tietenkin kouluikäisen tarpeet ovat ihan erilaiset kuin sylivauvan, mutta perimmäisen ajatuksen (tuon lihavoidun) takana seison kyllä edelleen hyvinkin tanakasti:

Eilisen illan hoidin poikaa miähen ollessa jalkapallomatsissa, ja meillä oli oikein mukava ilta, vaikka kaatosateen takia jouduimmekin pysyttelemään sisätiloissa. Ennen sadetta ehdimme tehdä pari tutkimusmatkaa takapihalla ja kasvihuoneessa, poitsu teki tuttavuutta pihlajan, mustaviinimarjan, kurkun ja tomaatin lehtien kanssa, mutta kivoin juttu taisi kuitenkin olla kasvihuoneen ovi. Sateen alettua poika jaksoi yllättävän pitkään vain seistä nenä takaoven ikkunassa ja tuijottaa ulkona vellovia vesivanoja, lisäksi leikimme vessan hanasta lasketulla vedellä, saunan löylykauhalla ja vähän -vedelläkin, kylppärin lattiankuivauslastalla, tyhjällä kylpyammeella... Eli taas tuli todistettua se, minkä olen jo moneen kertaan itsekseni todennut: leluteollisuus toinen toistaan hienompine hilavitkuttimineen olisi pulassa ilman niihin vempaimiin lankeavia isiä; lasten mieltä kiehtovimmat viihdykkeet löytyvät ihan arkisesta perusvarustuksesta.
Nih kerta. Olen puhunut. Taas ja jälleen.

Ei kommentteja: