Onnistuihan se sittemmin, se kurjuudessa rypeminen, hyvin vierähti viikko surkutellessa ja vielä sen jälkeenkin oli hyvän aikaa ihan kiitettävän nihkeä olo. Joojee.
Menin sitten kuitenkin niiden vaivojeni kanssa lääkäriin. Olen huomannut, että hyvä lääkäri on vähän kuin hyvä kampaaja: onnekas ken sellaisen löytää, koska itsestäänselvyys se ei lainkaan ole. Kaikki eivät ole hyviä millään mittarilla (no jestas kun kaikki eivät ole edes oikeita lääkäreitä!) eivätkä kaikki hyvätkään sovi kaikille asiakkaille. Mutta minä olen aikanaan löytänyt aivan ihanan, juuri minulle sopivan yleislääkärin, jolle nytkin sitten menin. Ilahduin heti kättelyssä suuresti, kun lääkäri selvästikin muisti minut, vaikka edellisestä käynnistäni on parisen vuotta. Ymmärrän tietysti, että hän oli etukäteen katsellut tietojani koneelta, mutta silti hän selvästikin tunnisti minut ihan henkilökohtaisella tasolla. Käynti alkoi iloisella hihkaisulla "Voi että, kiva nähdä pitkästä aikaa, mitäs sulle nyt kuuluu?" ja päättyi sydämelliseen toteamukseen "kuule jos sää joskus et viitsi tai kehtaa sille perhelääkärille asioitas vuodattaa niin sää voit aina soittaa mulle!" Siinä välissä käytiin tietysti asiaankuuluvaa keskustelua, jonka lopputuloksena lääkäri totesi, että hyvin todennäköisesti vaivani on täysin harmiton, mutta hän kuitenkin suositteli käyntiä vielä ihan erikoistuneen neurologin pakeilla - "lähinnä siksi, että se saa sanoa sulle nää just samat asiat, kun sitä sä ehkä uskot vähän paremmin. Mä tunnen sut ja tiedän että sulle on tärkeää tuntea tulleesi perusteellisesti tutkituksi, joten mene sinne vastaanotolle niin sittenpä saat rauhan sielullesi."
Mutisin vastaukseksi, että sinä päivänä kun minun sieluuni laskeutuu rauha näiden terveysasioiden suhteen tai muutenkaan, kannattaa kyllä varustautua isolla kameralla, koska silloin on Elviksen uusi tuleminen aika lähellä... Olin aika tehokkaassa paniikissa sitä neurologikäyntiä odotellessani - ihan varmasti on jotain ihan hirveänkauheankamalaa kuitenkin vialla, kun ihan oikealle erikoislääkärille kerran joudun, ja vieläpä sellaiselle, joka tutkii kaikkia tosi vakavia juttuja!!! - ja sitten ajanvarausten kanssa tuli vielä kunnon sählinki, jonka seurauksena jouduin vaihtamaan varaukseni paitsi toiselle lääkärille myös kokonaan toiselle lääkäriasemalle. Kyllä kuulkaa sujui itsesäälissä rypeminen todella sujuvasti!
Loppujen lopuksi jouduin sitten toteamaan, että oikeassahan se lääkäri oli ollut. Neurologinen perustutkimus oli minusta suorastaan hauska kokemus! Perusteelliseen tutkimukseen kuului jos jonkinlaista sirkustemppua, sain esitellä taitojani kuin siinä telkkarin energiajuomamainoksessa vallan: yhdellä jalalla seisomista, suoran viivan kävelemistä, nenänpään koskettamista... Lisäksi neurologi testasi raajojeni toimivuutta mm. niin, että minun piti pitää kättä/jalkaa koukussa, kun hän yritti avata sitä, ja sitten toisin päin, minun piti suoristaa raaja hänen painaessaan vastaan. Siinäpä singahti lääkäri (pienikokoinen naisihminen hän toki onkin) sisätossuissaan pitkin lattiaa, kun minä ojensin käteni, ja jalan ojennus lennätti hänet melkein vastakkaiseen seinään. "Ai anteeksi, eikö vielä kuulunutkaan ojentaa, etkö ehtinytkään painaa vastaan?" - "Öhh yritin mä kyllä... ihan hirveet voimat sulla!" Olin tietysti aika muikeana moisesta palautteesta, mutta tärkeintä oli tietenkin kuulla, että olin ässännyt kaikki muutkin testit eli ei ole pienintäkään syytä epäillä, että minussa olisi jotain neurologista häikkää, eikä myöskään mihinkään lisätutkimuksiin ole tarvetta.
Silloin muuten tunsin hyvin konkreettisesti ymmärtäväni, mitä tarkoittaa se sanonta, että kivi vierähtää sydämeltä!
Menihän siinä silti vähän aikaa toipuessa ja kavutessa kohti valoa sieltä kurjuuden kurapassista. Ensimmäinen adventtikin oli salakavalasti livahtanut marraskuun puolelle, enkä minä sitten mitenkään ehtinyt siihen saumaan mitään jouluvalmisteluja aloittaa. Sittemmin olen sentään saanut viriteltyä jouluvaloja sisään ja pihaan, ja myös meidän perheen viralliset jouluntuojat, Jonttu-tonttu sekä iso huovutettu possu, ovat päässeet varastosta vapauteen. Joulukortitkin sain askarreltua, tosin se ei iso urakka ollutkaan, koska ahkerana sisustuslehtien yms. lifestyle-valistuksen suurkuluttajana tiedän, että yksinkertainen on kaunista ja skandinaavisen pelkistetty on aina varman tyylikäs valinta (ne lukijoista, jotka sellaisen joulukortin kohtapuoliin saavat, saavat sitten ihan vapaasti röhönauraa tajutessaan edelliseen virkkeeseen sisältyvän sarkasmin).
Tänään leivoin vinon pinon pasteijoita joululauluja laulellen, ja pikkuhiljaa alkoi jo minustakin tuntua siltä, että rakas ystäväni joulumieli alkaisi vihdoinkin rakentaa pesää meillekin. Luntakin sataa, vihdoin ja viimein, se tuntuisi vaikuttavan minuun vielä voimakkaammin kuin osasin kuvitellakaan. Kyä tää tästä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti