torstai 22. joulukuuta 2011

Joulutarina

Jokin aika sitten miäs hätkähti: Nythän ei ole pojan nimissä hankittu isovanhemmille yhtään lahjaa!!! Pitäisiköhän hänet viedä ostamaan heille jotain?!?

Loin häneen raskaimman hallitsemani karjakkokatseen ja ärähd asiallisesti ehdotin, että jospas ei nyt sentään lasta ihan pienestä pitäen opetettaisi tuohon sietämättömään kulutushysteriaan, siihen, että tunteita ilmaistaan haalimalla mahdollisimman suuret määrät tavaraa. Opetettaisiin hänet ihan vilpittömästi kertomaan, että tykkää, halimaan ja suukittamaan. Piirtäköön jouluviemisiksi mummilaan vaikka jonkin kuvan, tai askarrelkoon hamahelmityön, varmasti on vähintään yhtä tervetullut lahja kuin mikään lisäkapine ihmisille, joilla omastakin mielestään on jo kaikkea, mitä tarvita saattaa.


(Sitä paitsi viime vuonna, kun pojan kuullen ääneen pohdittiin, mitähän se mummi mahtaisi toivoa joululahjaksi, poika osoitti epäröimättä kultasepänliikettä ja hihkaisi, että tuolta jotain, mummi tykkää timanteista! Mikä onkin kyllä huomattavan terävä ja täysin oikea havainto, mutta ehkä emme kuitenkaan ihan vielä päästä poikaa omin päin mutta meidän luottokortillamme lahjaostoksille...)

Tänään joulujuhlasta kotiuduttuamme ehdotinkin pojalle, että hän voisi aikansa kuluksi tehdä mummille ja vaarille jonkin hienon kuvan. Poika ryhtyi tuumasta toimeen. Hetken kuluttua hän tuli näyttämään minulle aikaansaannostaan - ei tullutkaan kuvaa, tuli tarina. Kas tällainen:

Olipa kerran kaksi tonttua ja joulupukki. Tonttujen nimet olivat Torvinen ja Laiskuri. Laiskuri lepäsi päivät pitkät. Sen sijaan Torvinen ahersi päivät pitkät. Eräänä päivänä Torvinen kysyi Laiskurilta, voitaisiinko vaihtaa roolit. Laiskuri suostui. Joulupukki innostui. Siitä lähtien on Laiskuri tehnyt kaikki työt ja Torvinen levännyt. Ja niin elettiin.

Loppu. Hyvää joulua!

Täydennykseksi poika vielä kertoi, että hän aikoo kyllä antaa tarinan paperilla isovanhemmilleen, mutta ensin hän lukee sen heille ääneen, sitten aattona, kun ollaan ateria syöty ja rauhoituttu kaikki sohvalle istumaan. Se on hänen joululahjansa heille.

Silläkin uhalla, että kuulostan sietämättömän leuhkalta, totean, että olen aika älyttömän ylpeä pojastani! Ja tämän tarinan myötä toivotan myös kaikille blogin lukijoille oikein ihanaa, leppoisaa ja tunnelmallista joulua!


* * *

(ja osallistun myös Pakinaperjantain haasteeseen)

4 kommenttia:

Tiina kirjoitti...

Herkistyn näistä lapsijutuista. Joulutarina <3

Careliana kirjoitti...

Kiitos Ti! Kyllähän tuon lapsen kanssa aina välillä on silmät sydämenmuotoisina kuin sarjakuvissa ikään (jos kohta joskus myös tulee savua korvista)!

Tanja kirjoitti...

Tuo on kyllä loistava lahja, erityisesti ihmisille joilla on jo kaikkea, kuten isovanhemmilla yleensä tuppaa olemaan.

Careliana kirjoitti...

Eikö olekin, Tanja! Loistava lahja ja loistava tarina - tärkeä sanoma siitä, että joulun aikaan ne ahertajatkin voivat ryhtyä laiskureiksi!