Iästä ja sen kestämättömyydestä

Minulla on ollut ikäkriisi viimeiset kymmenen vuotta. En ole vieläkään ihan sinut sen asian kanssa, että ikäni alkaa kolmosella - mutta jos nyt halutaan positiivisia puolia hakemalla hakea, niin eipä ole kovin kaukana sekään aika, kun se ei ala edes sillä kolmosella enää.

Ähy.

Kyllä minä tiedän, että ikäni ei määritä minua. Jos mietin, millaisen vaikutelman minusta saa ihminen, joka ei entuudestaan minua tunne, en usko, että siinä vaikutelmassa päällimmäisenä tekijänä (tai välttämättä yhtään minkäänlaisena tekijänä) olisi ikäni. Ja sitä paitsi, onko se edes niin kovin tärkeää, millaisen vaikutelman minusta saa (niin kauan kun en ole työpaikkaa hakemassa)? Niin tai näin, se mitä yritän tässä nyt epätoivoisesti hakea, on että ei se ole tärkeää, kuinka vanha tarkalleen olen - se on tärkeää, millainen olen. Ja se, millainen olen, ei ole sidoksissa ikääni.

Jostain syystä tämä ikäkriisi tulee erityisen vahvasti esiin liikuntaharrastuksessani. Minähän olen hurahtanut kuntoiluun vasta suhteellisen kypsässä iässä, mutta olen kuitenkin nyt jo ehtinyt sen verran monta vuotta harrastaa, että uskallan ihan ääneen tunnustaa olevani ihan hyvässä kunnossa. Enkä "vain" ikäisekseni vaan ihan yleisesti ottaen. Ja sitä paitsi salillehan kuuluu mennä hankkimaan itselleen hyvää oloa, voittamaan itse itsensä ja venyttämään omia rajojaan, tai vaikka sitten nautiskelemaan omalla mukavuusalueellaan - tekemään sitä kuuluisaa omaa hiihtoa. Ihan sama kuinka paljon siellä tangossa on painoa tai kuinka korkealle jaksaa hypätä, pääasia että kun tunnin päätteeksi katsoo itseään peilistä, voi vilpittömästi hymyillä sille (tulipunaiselle hikiselle pörröpäiselle) kuvajaiselleen.

Mutta. Silti minuun iskee epäluulo joka vuosi, kun on aika uusia salijäsenyyteni: kehtaanko minä vanha haahka enää tuollaiseen nuorekkaaseen hommaan lähteä, pitäisiköhän minun tyytyä ihan sauvakävelemään issessein jossain mettäpolulla vaan... No tähän asti on vielä joka vuosi järjen ääni voittanut ja olen saanut taottua päähäni, että niin kauan kuin aidosti nautin siitä tekemisestä enkä riko siinä paikkojani, niin miksi ihmeessä en sitä sitten tekisi?!? Niinpä nytkin on taas vuodeksi salikortti lunastettu.

Vaan kyllä minulta taas pari ylimääräistä yskähdystä pääsi, kun satuin menemään uuden ohjaajatuttavuuden body attack -tunnille: Ei siinä sinänsä mitään, hyvä reeni ja kivaa oli, mutta voi jestas olikohan se viidentoista se kundi, joka sitä ohjasi?!? Eikä siinäkään mitään, auliisti tunnustan, että hän oli oikeasti tosi hyvä ohjaaja, mutta voi kiasus sentään mikä pikkupoika!!! Ja kun ylivoimainen enemmistö jumppaajistakin oli samaa ikäluokkaa (ja kyllä kuulkaa riitti tytseleillä virtaa ylimääräiseen ripsenräpsyttelyyn!) niin auttamatta tuli vähän sellainen "tuokaa mummolle rollaattori" -fiilis. Vaikka siis (ripsenräpsyttelyä lukuunottamatta) pysyin kyllä vauhdissa ihan siinä kuin teinixitkin. Mutta silti vähän luulen, että jos valinnanvaraa suinkin on, valitsen jatkossa jonkun toisen ohjaajan tunnin.

Tähän loppuun vielä pieni kevennys näihin aiheisiin liittyen: keskustelu, jonka jokin aika sitten kävin poikani kanssa saunassa.


- Äiti, harmittaaks sua kun sulla on vatsamakkara?
- Nääh, minä nyt olen jo niin vanha, ettei sillä ole mitään väliä. Pääasia, että olen terve. Kuka minua nyt enää katsois.
- Mee johonki 60-vuotiaitten missikisoihin!

(Ihan pakko kyllä disclaimerina sen verran todeta, että olen 167,5 cm pitkä ja ostin juuri 26-tuumaiset pillifarkut, eli ei minulla nyt ihan hirmuista pelastusrengasta tuossa kölin kohdalla edes keiku. Yritän siis painottaa tuossa mainitussa keskustelussa sitä seikkaa, että olen lapseni mielestä missiainesta, ja panna nuo muut havainnot kahdeksanvuotiaan rajoittuneen näkemyspohjan piikkiin.) (Eikä myöskään mennä siihen, mitä minusta ja kypsyydestäni kertoo se, että käytän pillifarkkuja. Mekkojen ja tunikoiden kaveriksi ne hankin. Eikä niissä edes ole ihan alas asti pillit ne lahkeet vaan ne ovat ns. cigarette-mallia. Nih.)