Rätei ja lumpui

Taannoin silmiini osui lehtiotsikko:

Uusi jäteongelma: Trendivaatteet valtaavat kaatopaikkoja

Aihe on lähellä sydäntäni monellakin tapaa. Minähän toki tunnustaudun auliisti shoppaholiciksi: Minusta on ihanaa kierrellä vaatekauppoja, katsella ja hypistellä kauniita pukineita. Ja jos löydän jonkin tosi mieleisen uuden vaatteen, saan siitä ihan valtavan hyvän mielen pitkäksi aikaa. MUTTA. En kuitenkaan ikinä osta mitään silkasta ostamisen tai omistamisen ilosta, vaan harkitsen jokaista ostostani tarkkaan. Mietin, missä tilanteissa ja minkä jo omistamieni vaatteiden kanssa uutta hankintaa käyttäisin, ja sitten mietin vielä uudelleen, käyttäisinkö sitä ihan varmasti. Vaatekomeroni ei ole pohjaton, joten turhia hepeneitä en voi enkä haluakaan hamstrata, ja mahdollisuuksien mukaan pyrin laittamaan jokaista uutta tulokasta kohden yhden vanhan vaatteen pois, mieluiten kiertoon; roskikseen heitän vain selkeästi rikkinäiset tai surkeiksi kuluneet tekstiilit.

Vaikka näin toiminkin, en silti koe kasvattavani mainitussa jutussa kuvattua kaatopaikkojen vaateongelmaa. Minulle nimittäin jokaisen vaatehankinnan perusolettamus on, että se vaate kestää käytössä vähintään viisi, mieluiten kymmenen vuotta - sekä tyylinsä että laatunsa puolesta. Ne trendikkäimmät herätevaatteet saavat siis minun puolestani jäädä ihan rauhassa rekkeihin retkottamaan.

Varsinkin tänä keväänä trendimallistojen ohi käveleminen - tai pikemminkin karkuun juokseminen - on kyllä tehty harvinaisen helpoksi. Olettehan jo varmasti lukeneetkin tämän laajaa huomiota osakseen saaneen Vuoden siivoojan jutun: "Nyt vittu oikeesti" -mallisto - naulan kantaan, ei mitään lisättävää!!! Viime aikoina ostoskeskuksissa kierrellessä on suustani päässyt useampaan kertaan spontaani älähdys: "Ei herrajjumala ette oo tosissanne!" Ei todellakaan ole vaikea kuvitella, miten trenditintit ensi keväänä kurkistavat vaatekomeroihinsa, käyvät läpi tämän sesongin hankintojaan ja pohtivat, mitä oikein on kuupassa liikkunut, kun niitä ihanuuksia on mukaan kertynyt. Ja kaatopaikkojen vaatevuoret kasvavat lennossa. Koska eipä niitä kummajaisia varmaan kirpputoreiltakaan kukaan huoli - jos ne edes laatunsa puolesta enää kierrätykseen kelpaavat. Useimmista suosittujen ketjujen kapineista jopa tällainen tekstiilitumpelo pystyy jo ihan sananmukaisesti haistamaan, että kovin pitkäikäisiä eivät materiaalit ole.

Sanotaan, että köyhän ei kannata ostaa halpaa. Ymmärrän toki, että useimmiten köyhällä ei kertakaikkiaan ole varaa ostaa sitä kalliimpaa ja laadukkaampaa vaihtoehtoa, vaikka se pidemmän päälle tulisikin edullisemmaksi. Eikä kaikilla myöskään ole sellaisia kädentaitoja, joiden avulla saisi kirpparilöydöistä loihdittua hienoja, uniikkeja asuja. Mutta olisi kyllä ihanaa, jos tarjolla olisi sellaista kultaista keskitietä, kohtuuhintaisia mutta kuitenkin suhteellisen kestäviä ja eettisesti valmistettuja vaatteita. Vaan taitaapa nykyisessä markkintataloudessa olla mahdoton yhtälö tämä. Täydellistä maailmaa odotellessa...

Laittelin juuri äsken pyykkejä kuivumaan ja kiinnitin huomioni suosikkineuleeseeni. Se on Esprit'n raidallinen, erittäin korkeakauluksinen puuvillaneuletakki. Muistan hyvin, kun ostin sen: poika oli mukanani ihan pikkunyyttinä vaunuissa, eli hankinnasta on noin kahdeksan vuotta. Ja takki on edelleen kuin pakasta vedetty: täysin alkuperäisessä mallissaan ja mitoissaan, ei nypyn nyppyä eikä pienintäkään muutosta kirkkaissa väreissä, vaikka sitä on todellakin käytetty ahkerasti ja pesty säännöllisesti ihan tavallisella kirjopesuohjelmalla.

Toinen asia, joka neuleessa kiinnitti huomioni, oli kokolappu: se on kokoa L (ja siis istuu just kivasti). Tätä nykyä ostan Esprit'n yläosat aina S-kokoisina, usein vieläpä sovittamatta, koska voin aika vankkumatta luottaa lempimerkkini tuotteiden sopivuuteen ja istuvuuteen. Otin asian joskus puheeksi Esprit-kaupan myyjän kanssa, ja hän kertoi, että mitoitusta on viime aikoina muutettu, koska ihmiset ovat keskimäärin hieman isompia kuin ennen. Paidoissa tämän vielä jotenkuten ymmärtää (vaikka se aika surullinen trendi onkin), mutta sitä en hiffaa, kuinka sama ilmiö esiintyy myös housujen mitoituksessa.

Minä olen onnekseni pysynyt aika tasan tarkkaan samankokoisena koko aikuisikäni. Muistan, kuinka parikymppisenä oli ylpeydenaihe mahtua 28 tuuman farkkuihin (tosin se oli sitä ihanaista 90-lukua, telttavaatteiden kulta-aikaa, jolloin minäkin käytin tyytyväisenä silloisen poikaystäväni 32-tuumaisia farkkuja!!!) - mutta nykyään minulle sopivat parhaassa tapauksessa jopa 26-tuumaiset pillimalliset pöksyt! Haloo? Vaikka muoti ja keskivertokuluttajan vartalonmalli olisivatkin ajan myötä muuttuneet, niin kyllähän nyt hitto vieköön 28 tuumaa on tänä päivänä just tasan yhtä pitkä matka kuin vuosikymmen sitten! (Piti ihan mittayksikköömuuntimella tsekata: se 6 tuumaa, joka on eroa 90-luvulla ja nyt käyttämieni farkkujen kauluksen ympärysmitan välillä, on kuulkaa 15,24 cm! Ja tosiaan tämä ihminen siellä sisällä on pysynyt ihan samankokoisena. Huh!)

No mutta, onneksi olen ehtinyt jo sen verran kypsään ikään, ettei minun tarvitse eikä kannatakaan minkään trendien perässä juosta. Jotain iloa vanhenemisestakin!