Eilen, upeana alkukesäisenä sunnuntai-iltana lähes 30 vuotta myöhemmin, kun olen siis ihan inasen päälle kahdenviiden, istuin Ratinan stadionin katsomossa ilta-auringon hemmottelevassa loisteessa, nautiskelin tutuista riffeistä ja katselin kahdeksanvuotiasta poikaani, joka jammasi, hyppi, pomppi ja hihkui aivan lumoutuneena. Kyllä, minä osaan edelleen Slippery When Wetin lähestulkoon alusta loppuun ulkoa - mutta näköjään Livin' on a Prayerin pystyy laulamaan ihan kokonaan, vaikkei oikeastaan osaa edes sanaakaan englantia vielä. Korkealta ja kovaa. Sydämestä.
En minä ehkä ihan niin iso fani enää ole kuin silloin esiteini-iässä, mutta kyllä Bon Jovilla edelleen on paikkansa niin levyhyllyssäni kuin sydämessänikin. Tampereen-keikka ei ehkä ollut ekstaattinen, mutta kyllä se endorfiinipitoisen olotilan aikaan sai. Hyvin ne pojat veti.
Varsinkin omani. Tämä oli hänen elämänsä ensimmäinen rock-konsertti, ja jossain neljännen ja viidennen encoren välissä hän tiivisti fiiliksensä hihkaisuun: "Perskules! Tää on NIIN parasta!" Tämän yhden kerran en puuttunut kirosanaan. Musiikista haltioituminen on lahja. Ihanaa, että lapseni on sen lahjan saanut.
 |
| Because we can |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti