Metsään!

Metsän poika tahdon olla, sankar jylhän kuusiston...

No en. Todetaan se nyt heti kärkeen: Minä olen kaupunkilainen. Arvostan nykyajan mukavuuksia, kuten vesivessaa, lämmitystä/ilmastointia, TV:tä ja nettiä. Haluan olla puhdas ja kuiva. Saan hyvää mieltä uusista vaatteista ja huolitelluista kynsistä, ja jos edellämainitut vielä ovat harkitusti sävy sävyyn niin silloin mieleni vasta lepääkin. Inhoan hyttysiä, kammoan hirvikärpäsiä ja punkkeja, pelkään käärmeitä. En syö sieniä enkä mielelläni myöskään riistaruokia, ja marjatkin jätän kernaasti muille.

Niin, ei minun todellisuudentajussani mitään häikkää ole. Urbaani ympäristö on minun juttuni, mukavuusalueeni ja henkinen kotini. Mutta. Kuka sanoo, ettei sen oman juttunsa, mukavuusalueensa, kotinsa rajojen ulkopuolella voisi ja kannattaisi joskus pistäytyä?

Kodin Kuvalehdessä on aivan ihana juttu otsikolla Mene metsään ja parane.

Metsässä oleskelu vaikuttaa elimistöön jo muutamassa minuutissa: verenpaine laskee, sydämen syke rauhoittuu ja stressihormoni kortisolin määrä vähenee. [--] Metsä parantaa, vaikka et edes viihtyisi siellä. Vaikka vihaisit hyttysiä etkä tietäisi yhdenkään kukan tai linnun nimeä. Riittää, kun pidät silmäsi auki. Mielialasi kohoaa jo pelkästä katselemisesta: vihreän sävyistä, tempoilevista aalloista, sinne tänne sojottavista oksista.

Osui ja upposi minuun kuin pallosalama voipyttyyn. Viime syksynä se jo alkoi jotenkin itää, ja siitä lähtien olen tuntenut sen koko ajan voimistuvana: metsän kutsun, todella vahvan halun lähteä luontoon samoamaan. Ei millekään viikkojen jotokselle Lapin tiettömään erämaahan, mutta vähän päiväkävelyä kummemmalle retkelle kuitenkin. Että patikoitaisiin sellainen passeli päivämatka (kohtuullisin mukavuuksin varustetusta) paikasta A (kohtuullisin mukavuuksin varustettuun) paikkaan B, ihailtaisiin ruskan värejä, otettaisiin valokuvia, nautittaisiin raittiissa ilmassa liikkumisesta. Ihan vaikka jossain tässä kotikulmilla. Käsittääkseni jopa kotikunnassani on ihan tunnettu vaellusreitti, ja onhan tässä lähistöllä joitain kansallispuistojakin.

Ai että miksikö en sitten vain ole painellut sinne metsään? No siksi, että olen urbaani kermaperse ja lisäksi vielä aivan käsittämättömän totaalisen suuntavaistoton sellainen. Minähän todistettavasti pystyn eksymään suoralla autotielläkin, saati sitten metsän siimeksessä! Niin hyvin merkattua luontopolkua ei varmasti olekaan, ettenkö minä onnistuisi töhimään itseäni ihan umpijorpakkoon siltä. Tarvitsisin - ja kaipaisinkin - retkelleni opasta, tukihenkilöä, seuraneitiä/-herraa. Ihan vain jotakuta jakamaan sen kokemuksen kanssani ja varmistamaan, että siitä tosiaan syntyy miellyttävä kokemus jaettavaksi eikä mikään traumaattinen painajainen tai pahimmassa tapauksessa suuretsintä- ja -pelastusoperaatio (tosin sellaiset etsintäkoirat ovat varmasti söpöjä).

Minä lupaisin olla hölöttämättä. Ainakaan koko aikaa. Tai ainakin yrittäisin ihan ihan tosissani pitää suuni välillä kiinnikin. Ainakin lupaisin olla ruikuttamatta olosuhteista. Kunhan minulle vain etukäteen speksataan asianmukaiset varusteet, joihin lupaan tunnollisesti sonnustautua, vaikkeivät ne edes sopisi kynsilakkani väriin. Lupaisin nauttia siitä, tai ainakin olla valittamatta jos en nauttisikaan.

Minulla on yksi hyvä ystävä, joka on metsässä enemmän kuin kotonaan. Jota en ole nähnyt ihan liian pitkään aikaan, koska hän on kiireinen työssään - ja viettää kaiken liikenevän vapaa-aikansa metsässä. Minäpä laitan hänelle linkin tähän kirjoitukseen. Vähän niinku vihjeeksi.