Onna in memoriam

Oli toukokuinen päivä vuonna 2000, kun tapasimme ensi kerran Tampereen rautatieasemalla. Olimme sopineet kasvattajan kanssa, että jos yhteiselo ei lähdekään sujumaan, voimme viikon kuluttua tavata samassa paikassa ja antaa koiran takaisin syntymäkotiinsa. Mutta heti kun näin sen kauhusta tutisevan pienen pötkylän ympärillä vilisevien ihmisten jaloissa, nostin sen syliini ja painoin poskeni sen silkkistä turkkia vasten, tiesin, että me emme eroaisi ikinä. Elinikäinen side oli syntynyt. Jälkeenpäin tajusin nolona, että en ollut edes esittäytynyt ja kätellyt koiran tuojaa, tyrkkäsin vain sovitun myyntihinnan - 300 markkaa - hänen käteensä ja keskityin täysin siihen lumoavaan pieneen olentoon, maailman rakkaimpaan ystävääni.

Kukaan ei tiennyt, minkä näköinen tai kokoinen koirasta tulisi. Sen emo oli näyttelyvalio mäyräkoira ja isä joku vaeltava sankari, joka ei vaivautunut jättämään yhteystietojaan; vahvimmat epäilyt kohdistuivat noutajarodun edustajaan. Mäyräkoiraa suuremmaksi Onna sittemmin kasvoikin, mutta vartalon malli viittasi kuitenkin selvästi maastomakkaraan. Punertavan kullanruskea turkki säilyi aikuisenakin erittäin pehmeänä ja helppohoitoisena. Eräs satunnainen vastaantulija kutsui koiraa osuvasti Silkkikorvaksi. Makuasiat ovat makuasioita, mutta minun silmissäni se oli mitä kaunein olento. Ainutlaatuinen ainakin!

Mantelisilmät, silkkikorvat, lakunenä

Se ainutlaatuinen side välillämme oli alusta asti poikkeuksellisen vahva. Liian vahva itse asiassa: koira kärsi vakavasta eroahdistuksesta. Yksin jäädessään se huusi ja parkui. Naapurit valittivat metelistä. Kokeilimme kaikkia mahdollisia konsteja, jopa koirapsykologin apua, mutta mikään ei kunnolla tepsinyt. Koira ulvoi tyhjässä asunnossa kuin palosireeni, ja naapurisopu oli koetuksella joka ainoassa asuinpaikassamme. Tämä oli lopulta yksi suuri vaikutin siihen, että hakeuduimme omakotitaloon asumaan.

Äänenkäytön lisäksi koiralla oli toinenkin sangen tehokas konsti ilmaista närkästystään: sisälle pissaaminen. Alun perinkin sen sisäsiistiksi oppiminen oli työn ja tuskan takana, runsasta liotushoitoa saivat lattioiden lisäksi myös huonekalut, koiran ikiomana pesänä toiminut nojatuolinreuhka aivan erityisesti (kuka muka sanoi, etteivät koirat likaisi omaa pesäänsä?). Ja vaikka se sisäsiisteys lopulta saatiinkin koiran päähän iskostettua, ehti se sangen fiksuna olentona iskostaa mieleensä myös sen, että jos isäntäväkeä haluaa erityisesti ärsyttää - esimerkiksi kostoksi yksin jättämisestä - niin sisälle pissaaminen on siihen tarkoitukseen oikein näppärä tapa. Erityisesti isäntäväen sänkyyn lorottaminen.

Valpas ja terhakka

Ruokahalu oli Onnalla vähintäänkin erinomainen. Perus-Sertin lisäksi koiran kitusiin vilahti esimerkiksi purkillinen turkinpippureita (voin kertoa, että on aika häkellyttävää havaita koiran hengityksen tuoksahtavan vahvasti salmiakilta!), pizzan päältä sivuun noukitut ylimääräiset jalopenot - ja emännän kolmen kuukauden e-pillerit! Oli suhteellisen noloa soittaa eläinlääkärille ja selostaa viimeksimainittua tapaturmaa, mutta onneksi koira oli tapahtuman aikaan niin nuori vielä, ettei ylimääräisestä hormoniannoksesta koitunut sille mitään haittaa; suurimpana vaarana eläinlääkäri varoitteli siitä, että isäntäväelle saattaa pillereiden puutteessa käydä sellainen yhdenlainen vahinko.

Kun perheeseemme sittemmin - ihan suunnitellusti - tuli uusi pieni ihminen, koira hyväksyi hänet muitta mutkitta lauman jäseneksi. Osoitukseksi tästä se toimi esi-isiensä viettien ohjaamana eli yhtymällä äänimerkkiin: aina vauvan itkiessä koira nosti kuononsa kohti taivasta ja ulvoi kovaan ääneen. Vastaavasti se myös siivosi vauvan puklut lattialta yleensä paljon nopeammin kuin emäntä ehti rättiä hakea.

Koira ja minivauva

Jos kohta koirasta olikin oma riesansa - emmekä koskaan muuta kuvitelleetkaan - niin moninkertaisesti enemmän se kuitenkin tuotti iloa ja onnea. Se lempeiden mantelisilmien onnellinen  katse ja heiluva häntä joka ainoa aamu kertomassa, että joku on vilpittömästi aivan riemuissaan silkasta olemassaolostasi ja taas yhdestä yhteisestä päivästä. Se puhdas, väkisinkin tarttuva elämänilo, joka loistaa ensilumessa kirmaavasta tai puuterikinoksissa saukon lailla pomppivasta makkarakoirasta. Missä tahansa kävimmekin, kotiin palatessa saimme aina tuntea olevamme yhtä sydämellisesti tervetulleita ja kaivattuja.

Otetaan rennosti

Auliisti tunnustan, että Onna hemmoteltiin aivan piloille. Sille lässytettiin ja sitä kutsuttiin häneksi. Se sai runsain mitoin makupaloja, myös ruokapöydästä, jopa lusikalla. Se sai vapaasti vallata haluamansa sohvan TV:n katselupaikakseen. Iltaisin se sai nukahtaa isäntänsä kainaloon, saman peiton alle, päät samalla tyynyllä. Aina sen elämä ei varmastikaan ollut kovin autenttisen koiramaista, mutta kaikkemme kuitenkin teimme, että se olisi ollut mahdollisimman onnellista. Ja uskon, että se sitä olikin. Ainakin Onna oli koko ikänsä sangen terve ja mitä lempeäluontoisin lemmikki.

Viimeisiä päiviä

Mutta aika se kulkee armotta kulkuaan. Jossain matkan varrella meistä nuorista koiranostajista tuli keski-ikäisiä, vauvastakin reipas koululainen - ja koirasta ystäväni sanoin "karismaattinen ja viisas", vanhus. Kasvoilla kullanruskea väri vaihtui salakavalasti harmaaseen. Huomasimme, ettei koira pääse enää omin voimin hyppäämään sängylle. Eikä auton kyytiin. Sitten ei enää sohvallekaan. Kodin muutama porrasaskelmakin alkoi tuottaa vaikeuksia. Voimat ehtyivät vähä vähältä, vääjäämättä.

Auttamatta, armotta, sen aika tuli täyteen. Koitti aika kiittää kaikesta. Jokaisesta hännäheilautuksesta, vaaleanpunaisen kielen lipaisusta, pehmeän turkin kosketuksesta. Kaikesta hiljaisesta ymmärryksestä ja lohdutuksesta, jota surun hetkinä saimme. Kaikista makeista nauruista. Mukavista kävelylenkeistä, yhteisistä lounashetkistä. Rakkaudesta.

Aivan viimeisiä tunteja. Pentukin tuntui vaistoavan tilanteen.

Silitin sen silkkistä turkkia viimeisen kerran. "Nuku nyt, nuku rauhassa, mene vain. Minä olen tässä, isäntä on tässä. Me emme hylkää sinua. Sinä aina pelkäsit, että hylkäisimme. Me vakuutimme, ettemme koskaan hylkää sinua, emme ikinä voisi hylätä jotain noin ihanaa. Katso nyt, me emme hylänneet sinua. Me olemme tässä. Mene rauhassa, nuku vain."

Se eli pitkän ja ihanan elämän.

Sen tassunjälki sydämessä on täynnä rakkautta eikä se haalistu ikinä.