Olemme taas pitkästä aikaa varanneet kirpputoripöydän. Pieneksi käyneiden lapsen vaatteiden lisäksi pengoin esiin muutakin myytäväksi kelpaavaa, esimerkiksi pöytäliinalaatikosta.
Jo sitä yli äyräidensä pursuilevaa laatikkoa kaapin ylähyllyltä alas keplotellessani mietin, mitä ihmettä varten meillä onkaan varmaan kymmenen kiloa pöytäliinoja - taloudessa, jossa käytetään pöytäliinaa keskimäärin kahdesti vuodessa! (Meillä on nimittäin oikein nätti ruokapöytä, jonka pintaa ei ole syytä liinalla peittää, kunhan akuuteimmat sotkuvyöhykkeet suojaa jonkinlaisilla tableteilla. Ja se todellinen syyhän on se, että tämä patalaiska emäntä ei TOD jaksa silitellä pöytäliinoja sen enempää kuin mitään muutakaan.)
Laatikon uumenista paljastui melkoinen määrä pitsi- ja ristipistoliinoja. Suurin osa niistä lienee vanhempien sukulaisteni - mahdollisesti jo edesmenneidenkin - tekemiä, mutta ei minulla kuitenkaan ole minkäänlaista tarkkaa muistikuvaa siitä, kenen käsien tuotosta mikäkin on, eli erityistä tunnearvoa ei liinoilla ole. Muistelen kyllä niitä käyttäneenikin ensimmäisissä asunnoissani, silloin köyhänä opiskelijana, joka kiitollisena otti vastaan ja hyötykäyttöön kaikki mahdolliset lahjoitukset ja almut.
Mutta kylmä, raaka totuus on, että tällä hetkellä pitsiliinat eivät kertakaikkiaan istu sisustusmakuuni. Eivät mitenkään päin eivätkä missään kontekstissa. Kirpparikuormaan päätyi joka ikinen, paitsi se yksi pieni, joka oli niin pahasti tahriintunut, että heitin sen roskiin.
Joo, uskon, että jo edellisen lauseen kohdalla joku käsityöhenkinen lukijani saattoi vetäistä aika syvään henkeä. Viisainta varoittaa, että tämä tästä vielä pahenee...
Mietin, kuinka hinnoittelisin liinat. Kaunis ajatukseni olisi, että ne löytäisivät uudet kodit, sellaiset, joissa niitä aidosti arvostettaisiin. Sillä toki minäkin, maailman paatunein käsityörajoitteinen kummajainen, näen, kuinka valtavan taidokkaasti tehtyjä ja omalla tavallaan huikean kauniita ne ovat. Mutta loppujen lopuksi kirpputorilla ei voi tavaroita hinnoitella taiteellisten ansioiden vaan raa'asti käyttöarvon mukaan.
Mietin, kuinka paljon aikaa esimerkiksi sellaisen monesta pienestä kukkasesta koostuvan kokonaisuuden tekemiseen on mennyt. Vaikka minulla ei tosiaan olen pienintäkään hajua siitä, kauanko rutinoituneelta virkkaajalta menee esim. halkaisijaltaan 30-senttisen pitsiliinan väkertämiseen, laskeskelin kuitenkin, että esim. suht. vaatimattomalla 10 euron tuntipalkalla laskettuna, tarvikekuluineen, hintaa kertyisi todennäköisesti reilusti yli 50 euroa. Olisinko minä valmis maksamaan 50 euroa 30-senttisestä pöytäliinasta? Todennäköisesti en, en edes todella mieleisestä.
Yrittäjänä minun jos kenen pitäisi ymmärtää työn arvo ja puolustaa sitä. Eipä taida nykypäivän käsityöläisillä olla varaa kovin suurta tuntipalkkaa itselleen laskea? Olen kyllä itsekin valmis maksamaan reilustikin korkeamman hinnan käsin tehdystä tuotteesta, jos se on minulle mieleinen ja tulee aktiiviseen, pitkäaikaiseen käyttöön, mutta veikkaan, että läheskään täyden todellisen arvon edestä ei kukkaroni nyöri kuitenkaan löystyisi.
Raapustin liinoihin yhden ja kahden euron hintalappuja. Mistä hyvästä pyydän tässä vilpittömästi anteeksi niin kyseisten taideteosten tekijöiltä kuin kaikilta muiltakin maamme käsityöläisiltä. Ja toivon hartaasti, että liinat löytävät arvoisiinsa koteihin!
4 kommenttia:
Jotenkin minusta tuntuu, että ihmiset saattaisivat maksaa jopa viisikin euroa ;) käsinvirkatusta pitsiliinasta. Ellei jopa enemmän. Tietenkin myyntipaikan hintatasolla yms. varmaan on vaikutusta.
Minun äitini on käsityöihminen ja se ei todellakaan ole periytyvää. Arvostan äidin villasukkia ja verhojen ompelua hurjasti, mutta ne pitsit menee minullakin ohi sisustusmaun (onneksi niitä ei nykyään ole äidin käsistä syntynyt). Tietenkin sitten omistan virkatun sängynpeiton parisänkyyn ja yhdistettynä parvisänkyyn se ei oikein toimi, joten olen voinut kauniisti sanoa, etten voi sitä käyttää. Nyt kyllä miehelleni ilmoitin, että mökillämme se sitten vihdoin tulee käyttöön, kuten aion siellä käyttää jollain tapaa myös mummoni tekemiä räsymattojakin, vaikka muuten en halua sisustuksesta sellaista "mökille kaikki mikä ei kotiin mahdu"-sisustusta.
B - No ajattelen niin, että jos joku olisi valmis maksamaan liinasta viisikin euroa, niin hän varmasti ilahtuu saadessaan sen kahdella. Kaikki voittavat: minä saan turhan tavaran pois kaapista, joku saa mieleisensä tavaran edullisesti, ja se kyseinen tavarakin pääsee "rakastavaan kotiin"!
Tanja - Mökille tosiaan sopivat erihenkiset tavarat kuin kaupunkikotiin; mutta ei sinnekään tosiaan mitä tahansa hylkyroinaa kannata haalia!
Eikä siksi, olen nähnyt sisustuslehdissä esimerkkejä ihan nykyaikaisista, urbaaneista kodeista, joissa esim. nuo minun laatikonpohjalta löytämäni liinat olisivat juuri passelissa ympäristössä. Minun kotini ei vain satu olemaan sellainen ympäristö.
Oih! Täytyy riemastuneena raportoida, että kun eilen vein tavaroita sinne kirpparille, ensimmäiset pitsiliinat vietiin kirjaimellisesti käsistä, eli ostaja löytyi jo ennen kuin olin ehtinyt niitä edes pöytään levittää!
"Varmaan ärsyttää, kun tullaan tällä lailla tonkimaan jo ennen kuin tavaroita on laitettu esiinkään?" kysyi ostaja.
"No ei tietenkään, ihanaa vain, että tavaroille löytyy uusi koti, missä niitä arvostetaan!" vastasin.
Uskon, että saimme yhtä hyvän mielen molemmat. :)
Lähetä kommentti