* * * 1 * * *
Olin Body Balancessa (sehän on siis joogaa, pilatesta, venyttelyä ja rentoutusta versioiva ja yhdistelevä ryhmäliikuntatunti, johon olen alkukankeuden jälkeen kovasti mieltynyt). Rangankiertoliikkeiden taustalla soivassa biisissä laulettiin jotakin että "Will you still love me when I'm old and no longer beautiful?" Spontaani ensireaktioni oli minulle hyvin ominainen: tuumin, että onhan se sentään hyvä, kun ei ole koskaan kaunis ollutkaan, niin eipähän tarvitse murehtia sen kauneuden katoamistakaan. Mutta sitten tapahtui jotain ihmeellistä. Katsoin peiliin tarkistaakseni asentoni. Näin ryhdikkään peilikuvani. Tunsin autuaallisen venytyksen selässäni. Täysin yllättäen huomasin sanovani hiljaa mielessäni: Hitto miten tyhmä laulu! Minähän jukoliste olen kaunis, ja ihan yhtä lailla kaunis tulen olemaan vielä vanhempaanakin! Minä olen kaunis, koska olen minä. Ihan niin kuin jokainen on kaunis juuri ja vain ja ainoastaan omana itsenään.
Ne, jotka yhtään minua tuntevat, ymmärtävät kyllä, kuinka mullistava ajatus tuo minulle on. En ole varma, olenko koskaan tuntenut itseäni kauniiksi - hääpäivänäni ehkä, tuskin muulloin. Nyt otin tuon ajatuksen ja talletin sen visusti mieleeni. Aion pitää siitä kiinni.
* * * 2 * * *
Seurasin syrjäsilmällä ja -korvalla poikani katselemaa Simpsons-jaksoa. Siinä Homer testasi, kuinka hyvä isä hän on, ja kuten arvata saattaa, tulosten mukaan hän oli umpisurkea. Yksi kysymyksistä oli, tietääkö isä, kuka on hänen poikansa sankari. Eipä tiennyt Homer, ei - mutta tässä kohtaa pysähdyin kyllä itsekin: eipä minullakaan ole kovinkaan vahvaa käsitystä siitä, kuka olisi poikani sankari.
Päätin kysyä asiaa häneltä. Vastaus: Etkö sä muka tiedä, no arvaa! Lähdin sitten sellaiselle lähinnä esikuva-pohjaiselle linjalle ja tarjosin Litmasta, Messiä, Selännettä... Väärin meni.
No mutta tietenkin mun sankari olet sä, äiti!
Menin vallan hämilleni, ja tietenkin onnesta mykkyrään. Jaa mää vai?!? Mitens nyt niin?
No kun sä opetat mulle kaikkee, enkkuu ja yllii ja kirjottamista ja laskemista...
Olemmehan me tosiaan viime aikoina alkaneet yhdessä valmistautua pojan kokeisiin. Mutta en minä kyllä ihan omaan piikkiini niitä erinomaisia tuloksia lähtisi ottamaan. Poika on napsinut täysiä kymppejä niin englannista, matematiikasta kuin siitä kuuluisasta yllistäkin (ainekummajainen nimeltä ympäristö ja luonnontiede) ja kiitettäviä arvosanoja kaikista muistakin kokeista. En minä niistä sen kummempaa numeroo ole tehnyt, vaikka toki iloinen ja ylpeä olenkin ollut ja tämän myös pojalle ilmaissut. Mutta siinä vaiheessa minulta loppuivat jo ylisanat, kun poika kiikutti kotiin käsityötunnilla virkatun maton, josta oli pläjähtänyt kymppi miinus. Ja se onkin muuten oikeasti valtavan hieno matto, ja vieläpä täydellisesti pojan huoneen väreihin sopiva (mistä hyvästä minä olisin antanut pikemminkin plussan vielä sen kympin päälle):
Siis että ihan omin käsin osaa tuollaisen tehdä?!? Yhdeksänvuotiaana kolmasluokkalaisena! Voin kertoo, että tämän suorituksen perusteella poikani on ehdottomasti minun sankarini!!!
* * * P. S. * * *
...niin ja kaiken tämän kauneuden ja sankaruuden lisäksi voin kehaista, että en minä selvästi kovin pelottavakaan ole: Tänään oli 13. työpäiväni toimistolla, ja nyt jo ensimmäinen insinörtti uskaltautui puhuttelemaan minua!!! Hilpeää.
3 kommenttia:
<3!! Tykkään, hihi!
Ihanaa, että olet lapsesi sankari ja sen lisäksi ylpeä itsestäsi!
Eli tykkäsin minäkin tästä postauksesta. :)
Meidän naisten pitäisi useammin muistaa olla ylpeitä itsestämme ja saavutuksistamme.
No minä puolestani tykkään siitä, että kommentoidaan! :) Ja vieläpä kannustavasti, eikä suinkaan kertomalla, kuinka itserakas kuspiä olenkaan. Olen otettu, kiitos!
Lähetä kommentti