Luonnevika

Ei se näköjään auta, että sinnikkäästi kieltäydyn "lupaamasta" tai "päättämästä" tai "tavoittelemasta" mitään. Olen minä sen verran fiksu tapaus, etten tuohon lankaan lennä. Huoh.

Ei siihen paljon tarvittu. Yksi huoleton heitto ystävältä: Jos mää kerran jaksan niin ihan varmasti säkin jaksaisit, sähän treenaatkin selvästi enemmän.

Tämä ystävä on siis jo useana vuonna juossut puolimaratonin. Eikä se nyt ihan ensimmäinen kerta ollut, kun tuo ajatus mielessäni käväisi. Puolimaraton, eihän se nyt mikään... noh, maraton ole. Parikymmentä kilsaa, parisen tuntia elämästä. Kai minä siihen pystyisin.

Mutta... 

Olenhan minä uskoakseni ihan kohtalaisessa kunnossa, ei siinä mitään, aika aktiivisestihan jumppailen (normaalirutiiniini kuuluu vähintään kaksi aerobista treeniä ja yksi body pump viikossa). Mutta jumppa on eri asia kuin kestävyysjuoksu. Ja juoksukilometrejä minulle on kertynyt melko vaatimaton määrä.

Ja sitten on se iso juttu, etten halua asettaa minkäänlaisia tavoitteita liikuntaharrastukselleni. Koska haluan kuntoilulta pelkästään myönteisiä fiiliksiä, en harmistusta tai pettymystä. Vaikka ainoa tavoitteeni puolimaratonilla olisikin vain päästä maaliin, ajasta viis, niin piilisihän siinäkin epäonnistumisen riski.

Mutta siinä piilisi kyllä myös onnistumisen riski! Tunne siitä, että on oikeasti saavuttanut jotain! Minä en ole aikoihin oikeastaan saavuttanut mitään. Elämä on soljunut tasaisen mukavaa tahtia, toki omat ilon ja onnistumisen hetkensäkin tuoden, mutta suuremmitta merkkipaaluitta kuitenkin. Sieluni silmiini välähti kuva itsestäni retkottamassa juoksun maalialueella kirkuvan punaisena, yltä päältä hikisenä, täysin raatona - upeampana kuin koskaan.

Ei se kuva antanut rauhaa. Päätin ihan salakavalasti vähän kokeilla. Pidentää juoksulenkkejä. Yrittää opetella juoksemaan hitaammin. Totuttaa elimistöä pitkäkestoiseen pienemmän sykkeen rasitukseen lyhyemmän ja intensiivisemmän asemesta.

Etsin uusia juoksureittejä kotikulmilta, mutta vaikka kuinka kuvittelin kiertäväni suunnilleen puoli maapalloa, Sports Tracker täräytti armotta ruudulle alle yhdeksän kilometrin matkamittarilukemia. Vauhtiakin oli liikaa, ei sillä menolla olisi vielä toista mokomaa ja vähän päällekin paineltu. Upea fiilis niistäkin lenkeistä toki tuli, eivät ne hukkaan menneet tietenkään. Mutta silti mieltä kalvoi ihmetys ja epäusko: kuinka vaikeaa ihan tavallinen juokseminen oikein voi olla?!?

Sitten lähdin lenkille tämän ystäväni kanssa. Jolkottelimme reilut kymmenen kilsaa sellaista vauhtia, ettei minua missään vaiheessa edes hengästyttänyt. Jäi sellainen tunne, että siihen perään olisi hyvinkin voinut mennä se toinen mokoma, ja tahdin kiristämisenkin varaa olisi ollut.

Se puolimaraton juostaan tänään. Ystäväni on lähtöviivalla. Minä istun täällä bloggaamassa. Ja ryven itseinhossa. Jänistin, perkele. Pelkäsin epäonnistumista niin paljon, että epäonnistuin. Kiasus mikä luuseri!

Juoksun sijaan aion viettää tänään shoppailupäivän toisen ystäväni kanssa. Häntä en olekaan tavannut ihan liian pitkään aikaan, joten onhan sekin nyt yhdenlainen saavutus, että vihdoin saatiin treffit aikaan. Ja shoppailu ainakin on laji, jossa meikäläisellä ei ole pelkoa liian vähäisistä harjoitusmääristä!

Mutta hitto vie, ehkä minun ihan oikeasti täytyy se puolikas vielä jossain vaiheessa kipittää, että saan rauhan sielulleni. Tai ehkä rankaisen itseäni sillä cooperin uusinnalla (huomasin sitä paitsi, että siirryn tänä vuonna tulostaulukossa seuraavalle portaalle, eli erinomaiseen tulokseen ei enää edes vaadita yhtä pitkää matkaa kuin viimeksi yrittäessäni, jotain iloa ikääntymisestäkin kjäh kjäh ja hrmph).

Mutta mitään en tietenkään lupaa enkä päätä enkä tavoittele.