Niin tai näin, tuollainen piti meillekin nyt sitten hankkia, koska junnulla oli viikonlopun mittainen turnaus ja joukkueenjohtajalta saadussa mukaan otettavien tarvikkeiden listassa oli myös varustehenkari.
Nokkelimmat ehkä hoksasivatkin, että henkariin projisoidun hämmennyksen ja ärtymyksen takana oli todellisuudessa Jotain Ihan Muuta: meidän pikku vavva oli lähdössä kokonaiseksi viikonlopuksi tuonne suureen maailmaan ihan omin päineen! Tai no, olihan siellä tietysti koko joukkueellinen niitä vavvoja, ja erittäin fiksut ja kokeneet aikuiset toimihenkilöt päälle. Mutta silti, ägägää. En niinkään jännittänyt sitä, etteikö pikku pilttini olisi ollut valmis moiseen irtiottoon vanhemmistaan, vaan pikemminkin mietitytti, mahtaako tuo suuri maailma, tai ainakaan muut pelaajat ja joukkueenjohto, olla valmis meidän huithapeliin...
Vaan sinnepä tuo meni, reippaana ja innokkaana. Soitti illalla ensimmäisten pelien jälkeen riemukkaissa tunnelmissa - huonekaverin kanssa pieruhuumori kukki ja kikatusta piisasi. Normisettiä.
Me olimme miähen kanssa jo pitkään miettineet, kuinka nyt sitten käyttäisimme tämän lapsivapaan viikonloppumme. Vanha kunnon date night, leffa ja ravintolaillallinen? Vai kysyttäisiinkö oikein jotain kavereita pubiin iltaa istumaan? Tai tänne meille kotiin? Ainakin voisimme katsella kaiken maailman omia sarjojamme ja elokuviamme pitkin päivää ja syödä jotain sellaista oikein tulista herkkua, mistä muksu ei piittaa.
Minä menin ensi töikseni perjantaina iltapäiväjumppaan. Sen päälle sauna, lasi viiniä, muutama sarja digiboksilta... ja hauhhoijakkaa, olikin jo uniaika. Lauantaiaamuna istuksimme aamiaispöydässä ja pähkäilimme päivän kulkua - ja sitten hyppäsimmekin autoon ja ajoimme sen parisataa kilsaa pojan peliä katsomaan. Peliaikataulut menivät sen verran mälsästi, että emme ehtineet edes katsoa kuin yhden pelin (peliaika oli tässä turnauksessa 2 x 15 min), koska muuten olisi tullut koiralle liian pitkä yksinoloaika, mutta paluumatkalla teimme sentään pit stopin Keskisen kyläkaupassa. Siellä huitaisimme huiviimme ihan mukiinmenevät pizzat, keräsimme ostoskärryyn pojalle uuden lätkätreenipaidan, miähelle collegepaidan ja koiralle puruluita, ja köröttelimme takaisin kotiin. Lasi viiniä, pari sarjaa digiboksilta ja uniaika. Hyvän yön puhelussa muksu kuulosti jo huomattavasti edellisiltaa väsyneemmältä mutta edelleen hyvin tyytyväiseltä oloonsa. Ja mikäs oli ollessa, kun joukkue oli jyrännyt kovatasoisessa turnauksessa upeasti voitosta voittoon.
Sunnuntaiaamuna miäs sai päähänsä pestä ikkunat. Ruoka-aikaan mennessä hän oli saanutkin kaikki lasit ulkoapäin pestyä. Siinä sitten, tulisten enchilladojen äärellä, kävimme keskustelua:
Miäs: Nythän siellä pitäisi olla peliä katsomassa, kun pojat pääsivät finaaliin.
Minä: No eikös tästä vielä ehtisi?
Miäs: Joo, jos lähtisi nyt heti.
Minä: No koira pitää kyllä ulkoiluttaa ja minä olen muutenkin hidas lähtemään, mutta voithan sinä...
...ja niiltä sijoiltaan miäs hyppäsikin autoon ja körötteli taas sen parisataa kilsaa kaukalon laidalle. Minä seurasin finaalipelin kulkua netin loistavasta tulospalvelusta ja peseskelin niitä ikkunoiden sisäpuolen laseja pitääkseni hermoni edes jotenkuten läjässä. Voin kertoo, että ikinä en varmaan mitään urheilutapahtumaa ole jännittänyt yhtä paljon!
Aikanaan, iltamyöhällä, poika sitten kotiutui. Kultamitali kaulassa, kasvot todella syvää auvoa säteillen ja varmasti ainakin pari senttiä kasvaneena.
Kysyin, mitä hän koki ennen kaikkea tästä ensimmäisestä turnausreissusta nyt oppineensa.
- Kestämään pahoja hajuja.
Pieruhuumori kukkii. Valtakunnassa kaikki hyvin. Ihan älyttömän hyvin!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti